1000 aamua, Rio de Janeiro

Ja viimein koitti päivä, joka vei pitkästä aikaa monessa matkassa harjaantuneen purjehtijakaksikon uusille vesille kohti tuntematonta mannerta, Etelä-Amerikkaa. Rio de Janeiron ensimmäinen treenileiri, tai ehkä uudelleen muotoiltuna tutustumismatka, tuli kuin tilauksesta, sillä Suomen syksy oli jo sen verran pitkällä, että kaikki lentokykyiset ja älykkäät linnut olivat jo poistuneet väljemmille vesille aikapäiviä sitten ja kaikki Moth-treenit jouduttiin perumaan kurjien lentokelien takia.

Olympiadi 2016 oli ehtinyt jo palauttaa koko purjehdusmaajoukkueen siihen todellisuuteen, jossa elettiin ennen vuotta 2008. Vaikka kaikessa eksoottisuudessaan Rio houkutteli Weymouthin kolean sateisten hetkien tai Qingdaon merilevän ja savusumun sävytteisten päivien jälkeen, olisi tällä kaikella hintansa. Tukemme on Suomen mittakaavassa erittäin hyvä, mutta siitä huolimatta karu totuus on, että yksin ventovieraaseen Brasiliaan lähtö vaatisi liian paljon ylimääräisiä pelimerkkejä, joita ei yksinkertaisesti ole. Kun näihin aikoihin vuonna 2009 oli koko Suomen joukkue Englannissa maajoukkuetasosta haastajiin ahtautuneena pieneen vankilaa muistuttavaan ”kylpylähotelliin” valmiina haastamaan britit, ei Rion koneeseen ollut Tuulin Buzioksen reissua lukuun ottamatta tunkua. Mukauduimme tähän tuttuun tilanteeseen ja otimme käyttöön nepa-purjehduksesta (ja Iltapäivälehdistä) tutun säätämiskortin, jonka tuloksena nyt syksyllä 2013 olimme yllätykseksemme ensimmäinen Rion lahdella treenaava suomalaistiimi.

Kuten aikaisemmin mainitsin, Brasilia ja Rio oli meille olosuhteiden puolesta tuntematon Martinin jakamia luottamuksellisia sää- ja virtatietoja lukuun ottamatta. Veneen kuljetukset ja säilytykset tiedettiin ulkomaalaisille portugalia taitamattomille vieraille erittäin vaikeiksi ja kalliiksi, turvallisesta asumisesta puhumattakaan. Onneksi tarinaan astui eräänä aurinkoisena päivänä La Rochellin MM:ssä käydyn ranta-small-talkin lomassa ennestään tuttu ystävällinen brasilialaistyttö Isabel, joka kutsui meidät treenaamaan myöhemmin syksyllä Rioon, vene ja majoitus kuulemma järjestyisi. Vaikka tarjous oli vasta kevyen puheen tasolla, tajusin tilaisuuden kultaakin arvokkaammaksi, sillä jotta tietää mihin projektiin on ryhtynyt, on ensin hyvä ottaa paikallisten kanssa selvää mikä on pelin ja pelikentän henki.

Tuumasta toimeen. Maksettuamme liikaa taksista ja selvittyämme paikalliselle moottorivenekerholle Rion lahden itäpuolelle nukuimme melkein ensimmäisen yön kadulla. Vartijan, jonka oli määrä odottaa meitä seuran porteilla asunnon avaimien kanssa, oli päättänyt ottaa pienen lepotauon jossain takavasemmalla. Viimein hieman yli tunnin pohdinnan ja huhuilun jälkeen löysimme tiemme pieneen, joskin väliaikaiseen majoitukseemme. Pitkä lento painoi päälle, joka näkyi väsymyksenä. Väsymyksen huonot puolet konkretisoituivat heti ensimmäisenä aamuna, kun Niksu nukahti kaksikerroksisen (tosin noin yhteensä 12m^2) asuntomme yläkerrassa sijaitsevaan vessan ja suihkun yhdistelmään. Lämpimän suihkun alla kun oli hyvä torkkua, varsinkin kun lattiaritilä oli sopivasti suljettuna, sillä näin lämmin vesi lämmittäisi mukavasti myös varpaita. Saavuin hiukan liian myöhään aamuiselta tunnustelu-retkeltä, kun vesi lainehti pitkin lattioita pesten samalla kätevästi kaikki matot ja puolet petivaatteista. Herätin Niksun ja avasin välittömästi ala- ja yläkerran ikkunat, ja lukitsin yläkerran ikkunan kätevästi yläasentoon irrottaen (no ok, rikkoen) samalla vahingossa ikkunan lukitussalvan. Luututessani lattiaa emäntämme saapui yllätysvisiitille toivottamaan meidät tervetulleiksi. Silmät pyöreinä ja monttu auki hän totesi alkushokin jälkeen: ”Welcome to Brazil boys… over here somethings work, somethings don’t.”

Yrityksemme saattaa väliaikaismajoituksemme täydelliseen saneeraukseen ei vienyt täysin luottamusta, ja kun jää oli tämän tulikokeen seurauksena rikottu, Isabel katsoi parhaaksi siirtää meidät naapurissa sijaitsevaan yksityisasuntoonsa, jotta mahtuisimme kaikki Jocke-koutsin saavuttua asumaan hiukan tilavammin. Aloitimme tutkimusretket uudessa ympäristössä ja pian matkustelimme jo paikallisten tavoin bussilla, söimme ja joimme uusia paikallisia erikoisuuksia nauttien rennon rauhallisesta elosta trooppisessa ympäristössä. Hiukan kierreltyämme tajusimme, miten hyvissä käsissä olimme. Uusi kotimme Niteroin asuinalueella osoittautui mitä rauhallisemmaksi alueeksi. Viereiset Icarain ja San Franciscon hiekkarannat olivat lähinnä paikallisten suosiossa, mikä piti innokkaimmat näpistelijät muilla apajilla. Näiden kahden hiekkarantaa erotti jyrkkää rantapenger, jonka varrella muutaman kauniin rantatönön lisäksi sijaitsi Niteroin kaikki pursiseurat. Näistä pienimmällä, noin 200 ihmisen seuralla, odotti myös meidän lainaveneemme, tarunhohtoinen Pegasus, jonka näin Nautivelan tehtaalla 2010 työn alla, samaan aikaan kun noukimme vielä heloittamattoman “Purple Hazen” kyytiin. Kuten yleensäkin, pienempi ja vähemmän pramea eivät ole synonyymeja huonomman kanssa, sillä klubi paljastui Brasilian purjehdusurheilu historian merkittävämmäksi seuraksi kahdeksan olympiamitalin turvin. Suurimmat ansiot kuuluivat tietysti klubin kommodorille, purjehduslegenda Torben Graelille, jonka koko perhe harjoittelee seuralta käsin. Myös emäntämme oli kantanut kortensa kekoon Pekingin pronssimitalillaan.

Rio de Janeiro Yacht Club eli kotiseura

Purjehdus Rion lahdella oli tuulen ja lämpötilan puolesta miellyttävä kokemus. Lämmin, joskin puuskainen tuuli, tuntui juuri sopivalta meidän tyylillemme ja henkeäsalpaavat maisemat höystettynä eksoottisilla linnuilla ja todella erikoisesti käyttäytyvällä virralla tarjosi sopivasti uutta haastetta. Tarjolla oli oikeastaan aikalailla kaikkea flätistä vedestä isoon swelliin, tasaisesta kevyestä tuulesta puuskaiseen kovaan tuuleen. Eipä siis ihme miksi Brasilian purjehdushistoria on rajallisista resursseistaan huolimatta niin menestyksekäs. Vähemmän miellyttävän kokemuksen sen sijaan tarjosi lahden merivesi, joka asetti uudet standardit veden likaisuudelle. Naapurissa sijainneen ja lahden ilmeisesti ainoan surffispotin pumpatessa kovaa swellipäivinä jouduin kerrankin toteamaan, ettei veteen uskalla mennä terveyssyistä, sillä hepatiittirokotukseni eivät olleet ajan tasalla.

Vietimme päivät sen verran intensiivisesti vesillä ja rannalla, ettei turistikierroksille juuri jäänyt aikaa. Kävimme kuitenkin tutustumassa paikalliseen samba-tanssiklubiin ja Rion keskustan yöelämään pintapuolisesti. Vapaapäivänä suuntasimme Ipanemalle ja Copacabanalle, josta matkan piti viedä kohti Jeesus-patsasta ja Sugarloaffia. Sattumalta vastaan tuli kuitenkin tuttu suomalaispariskunta, jonka kanssa siirryimme läheiseen Babylonian favelaan nauttimaan aikaista päivällistä. Päiväsaikaan tämä rauhallinen favela oli hyvin vastaanottava, ja paikallinen keittiö osoittautui maailman kuuluksi katukeittiöksi, jossa Harrison Ford:kin oli vieraillut meitä ennen. Turistille vaarallisimmaksi paikaksi olikin tituleerattu Ipaneman yö, joten totuus faveloiden hengenvaarallisuudesta oli jälleen helppo nähdä uudessa valossa. Aseistettuihin rikollisjengeihin oli kuuleman mukaan helpoin törmätä ruuhka-aikaan kaupungin liikenteessä, jolloin jengit putsasivat paikallaan seisovat autot läpikotaisin. Seurasimme katukeittiöstä käsin lasten sambaesitystä sen verran pitkään, että Sugarloaf ja Jeesus-patsas saivat jäädä seuraavaan kertaan. Tarinan mukaan Rion kaupungin ylle kätensä levittävä Jeesus löisi kätensä yhteen sillä hetkellä, kun kaikki pahuus oli maailmasta kadonnut. Koska näin ei ole vielä tapahtunut, ovat rikollisjengit ilmeisesti vielä hommissa, eikä meidän kaupunkiin saapuminen ollut onnistunut nostattamaan hyvyys-mittaria vielä riittävälle tasolle.

Kahden treeniviikon aikana kovan Euroopan kiertueen käynyt lainaveneemme ”Pegasus” kasvatti hitaasti tarunhohtoiset siipensä uudelleen, mikä ilahdutti kovasti emäntiämme. Jatkoyhteistyöstä puhuttiin jo kolmantena treenipäivänä, mikä lupaili hyvää jatkon kannalta, sillä veneiden säilytys ja majoitus olivat vielä tulevaisuudelta ratkaisematta. Pakatessamme venettä Rion ilta-auringossa kiitimme kohteliaasti tyttöjä ja klubia vieraanvaraisuudesta, ja otimme paikallisten suosiman normaalihintaisen taksin kohti lentokenttää. Nyt, 1000 aamua ennen pääkisojen koittoa, olimme ottaneet uuden ympäristön haltuumme.

Unfinished business

Ennen TV:stä, Seiskasta, ja muista iltapäivälehdistä tuttua Rio de Janeiron treenimatkaamme vietimme mukavat pari viikkoa kotona akkuja lataillen, kotiutuen uuteen asuntoon keskellä Lauttasaaren purjehdus-klusteria ja uusia reissuja valmistellen.

Uusi tiimin yhteinen koti sisustettiin nopeasti, ja ainakin ensi tuntumalta yhteiselo sujui huomattavasti helpommin kuin samassa veneessä istuminen. Reissujen valmistelu taas piti sisällään veneiden kunnostusta ja virittelyä, varusteiden hallintaa ja uusien kotimatkalla kyytiin noukittujen mastojen valmiiksi laittoa. Loma ei tosiaan vielä tässä vaiheessa ollut alkanut, sillä veneitä valmisteltiin kiireellä Miamin talvitreenileirejä varten, jossa kaiken piti toimia moitteettomasti. Kenraaliharjoituksena tälle kaikelle toimi Lokakuun alun KSSS:n syyskilpailu Tukholmassa, jonne jätimme kaksi venettämme (yhden itsellemme, ja toisen lainaan treenikavereille Antonille ja Freddylle) rahdattavaksi Miamiin. Kaikki sujui hyvin, ilman suurempia kommelluksia, eikä edes hiukan tiukan aikataulun kotimatka Tukholmasta kotiin ja eksyminen ensin väärään laivaan pilannut tätä suomalaisen purjehdusurheilun voittokulun demonstraatiota – sarjana kisasta oli nimittäin kolme piikkiä, ja yksi DNF viimeiseltä päivältä. Voittajan oli helppo hymyillä, Silja Linen allasosastolta käsin.

Tukholman jälkeen siirryttiin edellä mainittuun kohtaan akkujen latailu, joka oli allekirjoittaneelle taas mutkikkaampi juttu. Gourmet-illallisten ja fysiikkatreenien lisäksi oli nimittäin sopiva aika viimeistellä kahden vuoden Moth-jollan rakennusprojekti koodinimeltään ”Limetti”, josta olen välillä antanut täällä vinkkejä aikaisemmin. Nyt, jos koskaan, on loistava aika avata tämäkin tärkeä sivujuoni sen taustoineen, ennen kuin kerronta palaa takaisin olympiapurjehdusurille.

Idea omasta Mothista syntyi, kun Sami Jokinen toi vanhan Moth-jollan Suomeen, jonka hän itse rakensi raskaita työkaluja ja metodeja käyttäen lentokykyiseksi yhden talven aikana. Olin ensimmäisten joukossa sitä tietysti testaamassa, ja purjehtiminen lentävällä veneellä oli jotain uutta… ja koukuttavaa. Janne Uusi-Autti liittyi Moth-joukkoon hiukan Samin jälkeen, ja kertoi mahdollisuudesta vuokrata hyvän Mothin muottia Englannista halvalla. Kaverini Miikka Pennanen oli samoihin aikoihin muuttanut Englantiin opiskelemaan veneiden rakennusta ja suunnittelua, ja innostui ideasta rakentaa omat veneet. Niinpä iskimme viisaat päämme yhteen ja ryhdyimme tuumasta toimeen. Ajanpuutteen ja muotin hankalan kuljetettavuuden vuoksi Miikka rakensi kavereidensa kanssa veneiden kuoret, eli kannen ja pohjan, Englannissa, josta toimme ne sitten yhden kisareissun päätteeksi Suomeen sopivasti omien veneittemme välissä.

Tästä se sitten alkoi. Rakensin Suomessa vielä yhden puuttuvan keulakannen, ennen kuin ryhdyimme hommiin. Miikka opetti hiilikuidun käsittelyn, teki salapoliisin työtä veneen detaileja selvittäessään Samin ja Jannen kompatessa taustalla. Työtilat järjestyivät koti-telakalta, ja aloitimme kesän 2011 lopussa vahvistamaan rungon osia, rakentamaan laipioita ja hiilikuitusiipiä. Viimein keväällä 2012 koittaessa liimasimme valmiit rungot yhteen. Työtä todella riitti, ja sen vaatima ylimääräinen aika järjestyi kuin tilauksesta sillä intensiivinen ohjelma ei paljon jättänyt varaa koulunkäynnille, jonka seurauksena silloin tällöin vietimme pari viikkoa treenileirien välissä kotona. Prosessi opetti paljon: huolellinen valmistelu olivat kunnollisen veneen äiti, oikeat välineet ja työtilat sen isä ja otollisin rakennusaika kiireetön keskiyö. Samalla tutuksi tuli lukuisa joukko veneenrakennuksen muita kuuluisia vanhoja muistisääntöjä ja kikkoja, joita tässä kuitenkaan luetella.

Miikka sovittaa vasta pohjamaalattuun Limettiin custom-trampoliineja

Rakensimme Miikan kanssa veneemme sarjassa, ja täten sisaralukset nimettiin saman teeman hengessä Appelsiiniksi ja Limetiksi. Limetti valmistui hiukan jäljessä johtuen muista purjehduskiireistä (kuten Olympialaiset), ja neitsytpurjehdus tapahtuikin vasta vuotta Appelsiinin jälkeen. Ilmassa oli suuria tunteita, sopivasti loppukesän tuulta mutta myös hiukan pelkoa, sillä varmuutta veneen vesitiiviydestä ei vielä ollut. Kaikeksi onneksi vene pysyi kuitenkin pinnalla, ja kiisi veden yllä kuin unelma, ja seuraavana päivänä oli helppo matkata Santanderiin hyvillä mielin nauttimaan purjehduksesta ja muusta vesiurheilusta.

Lokakuussa valmistui viimein vielä Limetin masto, rantakärry, lentokorkeuden säädin (eli tuttavallisemmin piiska, joka sijaitsee veneen keulassa) ja trimmiköysistö puolentoista viikon uurastuksen jälkeen. Selvitimme Miikan kanssa vielä kölin kantosiiven kulmat, jonka jälkeen oli uuden testipurjehduksen vuoro.

Lopuksi suuri kiitos lukuisille projektissa mukana olleille kavereille, erityisesti Miikalle. Kun näet vihreän ja oranssin veneen lentävän Lauttasaaren selällä, on kyseessä Team Hedelmäkori, jonka seikkailuista tullaan kuulemaan vielä myöhemmin näillä sivuilla…!

Sen pituinen se. Nyt jatkamme taas olympiapurjehdus-urheilun ja kaikkeen siihen liittyvän oheistoiminnan maailmassa. Etelä-Amerikan valloitus alkakoon.

Surffausta auringonlaskun aikaan

Kisakausi 2013 oli jo kovaa vauhtia päättymässä, sillä Santanderin kilpailu olisi viimeinen mahdollisuus kokeilla vauhtia muita kärkiveneitä vastaan ennen ensi vuotta. Kisakauden loppuminen merkitsee yleensä myös kesän loppua, ja jotta kesän viimeiset rippeet saataisiin hyödynnettyä, oli kisapaikalle luonnollisesti saavuttava hyvissä ajoin. Valitettavasti pieni kommunikaatio-ongelma miehistön välillä johti siihen, että lensin itse kolme päivää aikaisemmin kohti Cantabrian maakuntaa, ja Niksu vasta perässä heti rästi-tentin jälkeen.

Santanderissa olivat syksyn merkit ilmassa: Pohjois-Atlanttin matalapaineiden muodostamat aallot alkoivat vyöryä rannoille kaikkien purjehtijoiden riemuksi. Ja aaltojen kutsu koski myös minua. Espanjan miesten 470 maajoukkue-valmentaja antoi koordinaatit muutamaan lähispottiin ja neuvot kuuluivat seuraavasti: jos aallot ovat pieniä, niin suuntaa Liencresiin. Ja kun Liencresin aallot alkavat tuntua pelottavan isoilta, suuntaa Somoon, jossa aallot olisivat usein pidempiä ja puhtaampia.

Sain mieluisan puhelinsoiton heti ensimmäisenä aamuna nuorilta ja autottomilta RS:X surffareilta, joilla olivat yhtenevät tavoitteet, eli piti päästä surffaamaan lainelaudalla ja mieluiten mahdollisimman nopeasti. Tiesimme kelin isoksi, joten iskettyäni vaihteen silmään ja nostettuani kytkintä, ajoimme neuvottuina Somon rannalle koko päiväksi. Nautimme vielä täydellisistä aalloista ja aurinkoisesta säästä kahden päivän ajan Liencresin aaltoja surffaten, jonka jälkeen sää muuttui äkisti harmaan sateiseksi. Ikäänkuin tyhjästä ilmestynyt sade paljasti syyn, miksi lähialueen luonto oli niin kauniin vehreää, toisin kuin monessa muussa Espanjan kolkassa.

Niksun saavuttua oli aika laittaa pora laulamaan, sillä vene vaati hiukan huoltoa viime reissun jäljiltä. Pitkästä aikaa vuorossa oli myös muutoksia systeemien puolella, jotta kölin asennon säätely ja isopurjeen trimmaaminen helpottuisi. Puolen päivän virittelyn jälkeen pääsimme vesille tarkastelemaan Santanderin kaupunkia mereltä käsin ja hiukan kokeilemaan vauhtia muita tiimejä vastaan. Käsitys Santanderista purjehduspaikkana muodostui nopeasti: virtaa oli taas paljon, kuin myös isoa ristimaininkia. Tuuli oli pääsääntöisesti kevyt, ja sisäradoilla kohtuullisen oikukas. Eri rata-alueet olivat kaikki omanlaisensa, ja tarjosivat haasteiden lisäksi myös henkeäsalpaavia maisemia.

Pääasiallisena syynä Santanderin visiitille oli ensi vuoden MM:n esikilpailut, jotka olivat siitä syystä tärkeät, että siellä jaettaisiin jo ensimmäiset olympiapaikat. Kisan line-up koostui pääosin kärkiveneistä, mutta moni tiimi oli päättänyt jäädä kotiin harjoittelemaan, mikä saattoi johtua kisan korkeasta ilmoittautumismaksusta. Me sen sijaan totesimme, ettei meillä ole varaa jäädä kisasta ulos. Swelliin tottumiseen tiedettiin vievän jonkun tovin, ja oli hyvä kokeilla millä tasolla venevauhti on nyt verrattuna muihin kärkiveneisiin. Sen lisäksi treenistartit ennen kisaa, ja itse kisa paljastaisivat mukavasti eri rata-alueiden salat. Lisämausteen soppaan toi vielä uuden valmentajan, eli Gidin, tulikoe kisa-koutsina.

Treenin tarpeessa olivat myös kisajärjestäjät, joista suurinosa ei selkeästi ollut aikaisemmin ollut mukana järjestämässä kansainvälisen tason kisoja. Välillä odoteltiin odottelun riemusta, välillä ylös nousi vääriä lippuja, ja välillä taas lippuja ei noussut, vaikka olisi pitänyt. Kieltämättä soppaa hämmensi myös oikutteleva tuuli, joka loisti usein poissaolollaan. Välillä kuitenkin purjehtijoiden onneksi, sillä kisapäivän jälkeen oli hyvä siirtyä kumiveneellä viereisen Somon rannalle, jossa tarjolla oli maailman luokan aaltoja kaiken tasoisille surffareille. Myös meillä kävi tuuri, ja kolmantena kisapäivänä lähtöjen peruunnuttua surffasimme auringonlaskussa Liencresissä tuulettomassa säässä unelmakelissä.

Parin kuukauden treenit olivat selkeästi purreet, sillä huomasimme olevamme nopeita, hetkittäin jopa murhaavan nopeita. Olimme pienen askeleen edellä treenikavereita Antonia ja Freddy B:tä, jotka hengittivät niskaan lyhyen välimatkan päästä. Kisan luonteesta johtuen oli helppo purjehtia paineetonta purjehdusta, ja kun espanjalainen mobiililaajaistakin toimi “mañana, mañana” periaatteella, ei tuloksia tullut juurikaan seurattua. Yllätykseksemme löysimme itsemme poikkeuksellisen hyvistä asemista ennen medal racea, eli varmalta palkintopallisijalta. Medal race tarjosi hyvän harjoituksen kovassa seurassa, ja selvisimme maaliin kunnialla neljäntenä. Välittömästi lähdön jälkeen suoritetun palkintojen jaon jälkeen, joka toimi kenraaliharjoituksena seuraavaa vuotta varten, oli aika pakata veneet ja valmistautua pitkään moottorimarssiin kohti kotia.

Kuva: Aleksandra Blinnikka

Viimeisen illan juhlat jäivät tällä kertaa varsin pintapuolisiksi, sillä seuraavaksi päiväksi oli luvattu sen verran eeppistä surffia, että jopa valmentaja-Gidi innostui lähtemään uimaseuraksi. Akkuja oli muutenkin hyvä ladata, sillä kotimatka olisi tällä kertaa pidempi: ruotsalaisten vene piti jättää La Rochelleen seuraavia kisoja varten, ja tämän jälkeen vuorossa olisi pieni lisälenkki Englannin mastotehtaiden ja epoksikauppojen kautta, josta matka jatkuisi edelleen kohti kakkoskuskin eli Freddyn kotia Göteborgissa. Taktiikka puri ja viimein viiden päivän jälkeen väsynyt 470-kippari löysi tiensä turvallisesti kotiin, eli Lauttasaaren purjehdusklusteriin.

Oli aika huokaista helpotuksesta, ja muistella kesää virallista kesädrinkiä, eli campari-tuoremehua siemaillen. Reissun ja kauden tavoitteet olivat täyttyneet: säilytimme tauosta huolimatta paikkamme kansainvälisessä kärjessä, kehityssuunta oli jälleen nousujohteinen eikä swelli tuottanut enää niin paljon ongelmia kuin ennen. Ja polte päästä aaltojen sekaan myös laudan päällä oli jälleen herätetty. Olympiadin ensimmäinen kesä oli taas eletty vauhdikkaasti työn makuun totutellessa. Ja nyt kun makuun on taas päästy, kiiltävät aurinkolasien peililinsseissä Rio de Janeiron siluettimaisemat, jonne tiemme lokakuussa vie.

Simpukoita ja ranskalaisia

Olen kirjoittanut tätä blogia vuoden 2005 lopusta, jolloin asepalvelus “urheiluleikkikoulussa” Lahdessa avasi tien Maailman Cup-kiertue elämään. Vanhempien järjestämät mahdollisuudet ja kyky mukautua hiukan askeettisempaan elämäntyyliin olivat yhdistelmä, jonka avulla oppimme näkemään vieraan ympäristön paikallisten silmin. Vuosien varrella luulin kolunneeni Euroopan lähes läpi kotaisin, ja saaneeni erittäin hyvän kuvan jokaisen maan elämänmenosta, ruokakulttuurin vivahteista, kansallisidentiteetistä ja mikä tärkeintä, rantakaupunkien sosiaalisesta elämästä. Ranska paljasti kuitenkin itsestään uusia puolia.

En ole koskaan tunnustautunut suureksi Ranska-faniksi, lieneekö syynä sitten kehnot oppimistulokset Ranskan tunnilla tai Hyeresin kylmät ja kovatuuliset päivät. Atlantin rannan kulttuuri on jokseenkin erilaista Välimereen verrattuna, ja tunsimme olomme paljon tervetulleemmiksi tähän merihenkiseen kaupunkiin, joka kirjaimellisesti eli purjehduksesta. Ihmiset olivat paljon ystävällisempiä ja avoimempia ulkomaalaisia kohtaan, kadut kuppiloineen ja ravintoloineen pursuivat iltaisin väenpaljoudesta ja hyvä ranskalainen viini virtasi kuin vuorovesi, joka ilmeisesti on tällä lahdella maailman kolmenneksi suurin.

Surffausta Ile de Re:llä

Aloitimme La Rochellessa jo Heinäkuun puolessa välissä viikon treenileirillä. Niin kuin yleensäkin, säät olivat jotain muuta kuin yleensä, mikä tässä tapauksessa tarkoitti syys-talvikaudelle ominaista kovaa maatuulta, joskin sää oli muutoin erittäin lämmin. Purjehdittuamme muutaman päivän, myrskyävä maatuuli laantui, ja tilalle tuli erittäin kevyt gradientti suoraan mereltä, josta saatiin nauttia koko loppu kuukausi aina MM-kisoihin asti. Hangon regatan Ranskan-tuliainen, eli flunssa, hidasti hiukan tahtia, mutta käytännössä kaikki leirille asetetut tavoitteet täyttyivät, mikä piti sisällään kevyen tuulen kyydin uudelleen löytämisen. Jännitystä oli ilmassa, sillä vene kulki kovaa, mikä lupasi hyvää.

Kuva: Thom Touw

Kisan aikana purjehdittiin sitten aivan toisenlaisissa keleissä. Avauspäivänä kova tuuli mereltä nosti korkean terävän aallokon mainingin päälle, jota ruokki vielä kova virta. Valitettavasti treenien aikana ei näitä kelejä ollut ajettu, eikä vene liikkunut aivan toivotunlaisesti kovassa tuulessa. Vauhti isossa aallokossa ja tuulessa löytyi, tosin vasta hiukan liian myöhään. Kolmessa fleetissä purjehditut karsinnat tekivät piste-eroista erittäin pieniä, eikä sijan 30 ja 10 välissä ollut ilmaa juuri ollenkaan. Kun vielä otimme varaslähdön karsintojen viimeisestä lähdöstä, päädyimme sijalle 36. joka oikeutti muutaman sijan turvin kultafleettiin. Erikoisuutena näissä kisoissa oli pistelaskusysteemi, jossa karsintalähdöt lasketaan yhtenä lähtönä, jota ei kuitenkaan saanut laskea discardina pois. Kauhuksemme huomasimme, että vaikka matka top10:n ei pisteissä ollut kuin kiven heiton päässä, olimme yhtäkkiä erittäin paljon kauempana kärjestä finaaleiden alettua.

Kuva: Thom Touw

Luovuttaminen ei kuitenkaan varsinaisesti tullut mieleen, ja aloitimme taistelun kohti kärkeä. Loppujen lopuksi kapusimme sijalle 12. erittäin tasaisella sarjalla, jota koristivat yksi lähtövoitto ja kakkossija. Silti harmiksemme totesimme, että vanhalla pistelaskusysteemillä olisimme mahtuneet juuri top-8 joukkoon, joka kilpailisi medal racessa. Loppujen lopuksi, 12. sijaan oli kuitenkin helppo tyytyä: Aloimme vasta pikku hiljaa olla viime vuoden tasolla purjehduksellisesti, sillä pitkä kirjastossa vietetty talvi näkyi ruosteena selkärangassa ja lihaksistossa.

Kuva: Briana Provancha

La Rochelle hyvästeltiin ystävien kanssa vanhan kaupungin kaduilla. Palkintojenjaon jälkeen vanhan kaupungin sataman suun suurten linnantornien katon jättimäinen 470-lippu laskeutui, joka meille merkitsi sitä, että jälleen yksi suuremmoinen kesä uusien ja vanhojen ystävien kanssa oli kääntymässä kohti syksyä. La Rochelle jäi elämään kesän 2013 huipennuksena, jonka jälkeen alkaa jälleen uusi kappale seikkailuissamme olympiapurjehduksen tapahtumarikkaassa maailmassa, nimittäin treenikauden merkeissä. Seuraava etappimme olisi ensi vuoden MM-näyttämö Santander, jossa panokset olisivat ensi vuonna kovemmat, sillä olympiapaikat ovat jaossa jo totuttua aikaisemmin. Syödessämme paikallista pikaruokaa, eli simpukoita ja ranskalaisia, ajatukset suuntautuivat kohti Rio de Janeiron Copacabanaa: nyt kun aiempi taso on saavutettu, on aika ryhtyä töihin ja nostaa rimaa.

Kotona parhaaseen aikaan

Pitkä junamatka Formiasta kohti Roomaa, tuntien odotus lentokentällä ja myöhässä lähtenyt lento kotiin oli odotusten arvoinen. Suomi näytti jälleen parhaat puolensa: Muun Euroopan kärsiessä tulvista ja värjötellessä kylmän koleasta säästä Suomi oli jälleen muuttunut pohjolan Kaliforniaksi. Kanadalaiset treenikaverimme ihmettelivät lämmintä säätä, ja tunsivat olonsa kotoisaksi samankaltaisista harrastuksista pitävien ihmisten parissa.

Tarkoituksena oli viettää kotona kolme viikkoa treenaten tehokkaasti, sillä Formian 13. Sija, joka jo tosin huonosta valmistautumisestamme johtuen riitti ärsyttämään kanssakilpailijoitamme, ei ihan vielä tyydyttänyt menestyksen nälkäämme. Edessä oli kuitenkin perinteiset vene-sulkeiset, sillä talven jäljiltä kotiin oli jätetty lähinnä vara-mastot ja välineet, joista kaikki tarpeellinen oli ryövätty mukaan Euroopan välinereserviin. Kun työkalutkin olivat tien päällä, ei auttanut muu kuin tarttua toimeen. Kaksi venettä valmistui käden käänteessä, ja kolmaskin vene saatiin viimein purjehduskuntoon Antonia ja Fredde B:tä varten. Sitten kiirehdimme välittömästi Juhannuksen viettoon kanadalaisten kanssa.

Juhannuksen jälkeen, kun vedet olivat lämminneet jo riittävästi kotimaan treenejä varten työnsimme nepat vesille. Valmistavien treenien jälkeen Anton ja Fredde saapuivat Kielin regatasta sopivasti treeniemme ensimmäistä pääetappia eli perinteistä Helsinki Regattaa varten, johon osallistumisesta olimme viime vuosina onnistuneet keplottelemaan itsemme milloin milläkin verukkeilla. Nyt SM-statuksen alla purjehdittu kisa päätettiin kuitenkin ottaa pääasiallisen treenileirin lämmittelyksi, jota uusi valmentajamme ja vanha tuttu Gideon Kliger seurasi silmä tarkkana. Ulkomaalaisten vahvistustemme tuoma lisävastus tuntui radalla, mutta selvisimme viimein selvästi voittajiksi varsin selvällä viiden lähdön. Kotikenttä etu oli tällä kertaa muille liikaa.

SM:n jälkeen jatkoimme treenejä HSK:lta. Valmentaja-Gidi totesi meidän omat treenimetodimme puutteellisiksi, ja vedimme varmuuden vuoksi viisi tehokasta tuntia vesillä per päivä, joka alkoi loppu viikosta viemään mehuja. Perjantaina leirin päätyttyä hyvästelimme Gidin, ja valmistauduimme leirin viimeiseen koitokseen: team building-sessioon Hangon Regatan merkeissä. Hädin tuskin Juhannuksesta toipuneilla kanadalaiset arvuuttelivat, mahtaisiko Hangon Regatta vetää vertoja oman kylän Chester Raceweekille. Kuvailin Juhannusta Hangon Regattaan verrattuna rauhallisena, vaikkakin intensiivisenä perhejuhla, ja lupasin Regatan olevan kenties kesän vauhdikkain sosiaalinen purjehdustapahtuma. Löysimme lähes kaikille purjehdusaktiviteettiä F18-katamaraaneista folkkareihin, eikä kukaan joutunut pettymään: tästä regatassa kaikki lähtivät kotiin voittajina.

Kolme viikkoa Suomessa vierähtivät hujauksessa. Mikään ei riitä kuvailemaan treenikaverimme ylisanoja HSK:n treenifasiliteeteistä, Suomen kesästä, suomalaisten vieraanvaraisuudesta tai hienostuneista juhlintatavoista: muistossa eli vielä kauhukuvat viime kesän Englannin jatkuvasta horisontaalisesta sateesta ja ”Weybizan” varsin primitiivisestä yöelämästä.

Nyt on taas aika nostaa kytkintä, ja seuraavana kohteena on Elokuisten MM-kisojen päänäyttämö La Rochelle, jossa pidämme seitsemän päivän treenileirin saman dream teamiksi luonnehditun treeniporukan kanssa. Loppukesän ja tulevan syksyn purjehdukset ovat sikäli mielenkiintoiset, että kaikki tapahtuvat meille vieraissa maisemissa. Huhupuheiden mukaan tarjolla on hyviä merellisiä ruokia ja juomia, sekä paljon surffia.

Seuraava päivitys on luvassa treenileirin jälkeen heinäkuun loppupuolella. Hyvää loppukesää lukijoille, ja pysykää kyydissä, sillä olympiadi 2016 on vasta alussa, ja matka Rio de Janeiron Copacabanan hiekkarannalle on vielä pitkä.

Formian EM-skabat

Viikko Suomessa hurahti vauhdilla juhlien ja töiden merkeissä. Puolustettuani lopputyötäni menestyksekkäästi Tallinnassa, nostimme välittömästi kytkintä, ja 24 tuntia myöhemmin ihailimme Formian lahtea, sen kirkasta vettä ja vuoristoisia maisemia. Hetkellisesti Kaliforniaksi muuttunut Helsinki mahdollisti erinomaisen valmistautumisen Formian lämpöön, sillä lämpötila ylitti kirkkaasti 30 asteen rajapyykin. Aurinkorasvan käytöstä huolimatta ei pieniltä palovammoiltakaan vältytty. Valittamisen varaa ei luonnollisesti ollut, sillä kun muistellaan perinteisiä Medemblikin, Kielin ja Weymouthin kisoja, viimeiset pari vuotta olympiakiertueella eivät olleet tähän aikaan vuodesta ihan näin hehkeitä.

Anton, Fredde, Jake ja Graeme olivat tonteilla jo etukäteen, minkä vuoksi veneemme löytyi nätisti trailerilta laskettuna rannasta ja kumivenekin oli jo vedessä – koutsina toimisi tällä kertaa Antonin tyttöystävä Alberte. Kanadan-vahvistukset löysivät kivan kartanon hiukan yli 10 kilometrin päästä kisakylästä, mihin majoittauduimme mukavasti koko porukalla. Sehän sopi hyvin, eikä hintakaan päätä huimannut, toisin kuin kisakylän lähistöllä.

Kisaan lähdettiin kieltämättä hiukan tavallista rennommalla asenteella, sillä vähäisten treenien vuoksi oli vaikea odottaa voittoa. Kilpakumppanimme olivat tosin eri mieltä, sillä kisan piti olla kevyen tuulen kisa, ja meidän uskottiin jostain syystä pääsevämme parhaimpaan suoritukseen erityisesti vähäisellä valmistautumisella ja rennolla asenteella. Ja rento oli myös toimintaympäristömme: Päätimme parkkeerata veneemme hiekkarannalle kisarannan sijasta, sillä tupaten täyteen ahdettu ranta yhden veneen kerrallaan vetävän rampin kanssa ei kuulostanut houkuttelevalta. Samaan aikaan, kun kisakumppanimme hikoilivat asfalttiviidakossa, me vedimme veneemme hiekkarannalle, ja nautimme oluet purjehdusten jälkeen 20 metrin säteellä sijainneessa rantabaarissa.

Jostain syystä, niin kuin aina ennenkin, säät muuttuvat kun kisat alkavat. Kova gradienttituuli teki ensimmäisestä kahdesta päivästä erityisen kovatuulisen, joka jostain syystä sopi meille. Vene kulki, ja varmalla purjehduksella selvisimme yhdeksänneksi karsinnoissa. Tosin aineksia reilusti parempaan oli, yksi kaatuminen ja pari isompaa töppäilyä laski sijoituksia runsaasti. Finaalien alettua keli taas muuttui kevyempään suuntaan, joka jostain syystä tasoitti kultafleetin venevauhdit. Mistään tavallisesta kisasta ei sen sijaan ollut kyse, sillä isot lämpötilaerot ja tuulen tiellä ollut korkea niemi teki tuulesta puuskaisen ja epävakaan. Oikeastaan purjehdus muistutti tutun Weymouthin satamaa, joka ei tunnetusti ollut meidän vahvimpia osa-alueita.

Lopputuloksemme, eli 13 sija, oli hyvä siihen nähden, että valmistautuminen suoritettiin lähinnä kirjastosta käsin samalla kun muut treenasivat Formiassa jo paria viikkoa ennen kisoja. Tällä kertaa pistelaskusysteemi, josta Palmalla hyödyimme, heikensi sijoitusta, sillä karsintalähtöjen hyvät sijat eivät enää finaaleissa merkanneet juuri mitään. Toivottavasti kattojärjestöt jokin päivä ymmärtävät mitkä ovat olympiapurjehduksen esittämisen päällimmäiset kompastuskivet, sillä pistelaskusysteemien jatkuva muuttelu tuskin tuo mediaa ja yleisöä sankoin joukoin rantaan.

Kisojen loputtua jäi vielä yksi päivä aikaa parannella Suomen kesää varten hankittua rusketusta, mitenpä muutenkaan kuin vesiurheilun merkeissä. Nautimme porukalla viimeisen päivällisen läheisellä kukkulalla, Rooman vallan aikaisen Minturnon kylän kaduilla. Italialainen kotiruoka ja viini leppoisassa kesäillassa rentoutti kehon ja mielen, ja sai jopa ruotsalaiset miettimään vakavasti Kielin kisareissun järkevyyttä. Tyhjensimme varmuuden vuoksi vielä yhden viinikarahvin, ja lähdimme pakkaamaan. Oli aika sanoa Italialle arrivederci.

Seuraava episodi seikkailuissamme olympiapurjehdus-urheilun ihmemaassa tapahtuu yllättäen Suomessa. Jake ja Graeme, eli kanukit, lentävät kanssamme Helsinkiin treenaamaan. Ohjelmassa on treenileiri ruotsalaisten ja uuden myöhemmin esiteltävän valmentajan johdolla. Ensin kuitenkin esittelemme heille perinteisen suomalaisen juhannuksen.

Pitkästä aikaa Imperiassa

Kun allekirjoittaneen pitkä koettelemus kirjastossa viimein päättyi, oli aika toimia ja nopeasti. Toimia siksi, että viimeisestä vesikerrasta olikin jo aikaa, kuten edellisestä postauksesta saattaa päätellä. Nopeasti, koska viime metreille asti työstetty lopputyö jätti niin monta kysymysmerkkiä, että mitään lento tai laivalippuja ei voinut varata ennen kuin “peli oli selvä”. Näppäiltyäni viimeiset korjaukset työhöni soitin välittömästi laivayhtiöt läpi, ja Silja Lineltä järjestyi liput korkealle pakettiautolle kahdella matkustajalla Helsingistä Tukholmaan kolmen tunnin varoitusajalla. Ja kun vielä onnistuneesti ulkoistin työn palautuksen samoissa merkeissä Tallinnaan matkaavalle ystävälleni, matka kohti Italiaa saattoi alkaa (kiitos Anni).

Pakettiautomatkustaminen on kieltämättä työlästä verrattuna lentomatkustamiseen. Syy ylimääräiseen kierrokseen autolla pohjolassa johtui tällä kertaa logistiikka ongelmista: Säilytimme Kanadalaisten kavereiden venettä koko talven, mutta koska keväällä trailerista uupui tilaa ylimääräiselle veneelle, jäi ainoaksi vaihtoehdoksi tulla hakemaan unohtunut vene kotoa. Onneksi matkasimme vain autolla, sillä iso trailerimme oli säilössä Genovan tukikohdassa, jonka Italian kaverimme jälleen kerran ystävällisesti järjestivät. Tarkoitus oli ajaa niin nopeasti kuin mahdollista Genovaan, jossa pursiseuralla vietetyn yön jälkeen matka jatkuisi kohti 100km päässä sijaitsevaa Imperiaa. Pari päivää, ja yhtä ruotsinlaivalla vietettyä yötä myöhemmin, pääsimme turvallisesti perille.

Tapasimme Koutsi-Jocken seuraan lyöttäytyneet kanadalaiset kaverimme välittömästi saavuttuamme Imperiaan. Simonen (eli Genovan koutsin) kaveri Fabrizio majoitti meidät ystävällisesti kylän ylle kohoavan vuoren rinteelle, jonka löydettyämme suuntasimme pikaisesti rantaan. Purettuamme veneet lähdimme vesille nauttimaan kevyestä tuulesta ja isohkosta swellistä. Fyysisten treenien ohjelma muuttui samalla kerta heitolla – kun rannoilla oli tarjolla aaltoa, oli mahdollisuus tietysti käytettävä hyödyksi.

Treenattuamme päivän kahden veneen voimin, saapuivat italialaisetkin nauttimaan hyvästä säästä. Tämä tiesi hyviä uutisia myös allekirjoittaneelle, sillä viisauden hampaiden poistostä suuhun jääneet tikit oli jo aika poistaa: Torinolaiset Savoinin veljekset hoitivat tämän yhteistuumin kenttäoperaationa ennen treenejä. Simon ja Jocken kameroiden laulaessa saimme viisi tehokasta päivää, joista jäi hyvä maku suuhun. Palman jälkeen kertynyt ruoste varisi hiukan nopeammin pois, ja vene tuntui taas nopealta.

Lyhyeksi jäänyt treenileiri sai erikoisen päätöksen, kun veneitä pakkaillessamme italialaiset telakkatyöntekijät laskivat kalastusvenettä kohtalokkain seurauksin: jotain meni todella pahasti vikaan, ja vene tipahti satama-altaaseen kovassa tuulessa toisen liinan petettyä hiukan liian aikaisin. Tämän jälkeen kova tuuli painoi venettä kohti betonilaituria, ja väliin jäivät jostain syystä avustajina toimineet kaksi dyykkaria, jotka olivat pahaa aavistamatta kumiveneessä. Pian ranta täyttyi poliiseista, palomiehistä ja lääkintähenkilöistä, jotka joutuivat toteamaan toisen miehistä kuolleeksi. Päätimme siirtää pakkaamista seuraavaan aamuun, olimme sen verran toiminnan keskipisteessä.

Ajovuorossa leirin jälkeen olivat Kanadan vahvistuksen Jake ja Graeme, joka mahdollisti mukavan lentomatkustamisen Nizzasta, jossa tuttuja tuntui tulevan vastaan kuin Hangon HSF:n meritarkkailuaseman terassilla Regatan aikaan. Seuraavaksi vuorossa on pieni breikki kotona, jonka aikana tarkoitus on paketoida koulutyöt siihen malliin, että kesäkausi voisi viimeinkin alkaa! Lennämme takaisin Italiaan 7.6, jossa EM-kilpailujen ensimmäinen startti alkaa 10.6. Huhujen mukaan majoituksena toimii iso kartano, jonka uima-allas koeajetaan seuraavassa postauksessa. Pysykää kuulolla!

El classico

Vajaa seitsemän vuotta sitten, kun aloitin kirjoittamaan matkoistani, alustaksi oli varta vasten ilmestyneet blogit, online-kulttuuri ilmiö. Silloin näitä tekstejä kirjoiteltiin vanhasta tutusta Mitsubishi Pajerosta GPRS:llä. Nyt teknologia mahdollistaa jo perinteisen Palman viikon yhteenvedon suoraan Alppien yläpuolelta, lentokoneesta käsin.

Uusi olympiadi toi mukanaan uusia tuulahduksia, ja purjehduksemme otti harppauksen kohti ammattimaisempaa suuntaa: hotelli San Diegon sijaan asuimme ruotsalaisten treenikaverien ja koutsi-Jocken kanssa kämpässä lähellä rantaa, vesille lähdettiin poikkeuksellisesti jo tuntia ennen starttia ja ranta meiningistä vastasi tällä kertaa sekalainen lähipiiristä koostunut joukkio kisaturisteja. Ripaus ammattimaisuutta ei silti tuonut ryppyjä otsalle, ja peruselementit pysyivät samana: rakkaudesta lajiin ja elämäntyyliin.

Ihmiset rannassa ovat tyypillisesti vaihtuneet, sillä 49er FX ja Nacra-monirunko ovat tuoneet uutta verta. Fleetin taso on silminnähden ohuempi, tosin joskin kärkikahinoista vastaavat samat tutut naamat. Opiskelujen takia kevään treenit jäivät vähäisiksi, mutta testissä ollut formaatti mahdollisti ns. hitaan startin: karsintojen pisteet laskettiin yhtenä lähtönä, jota seurasi viisi finaali-starttia, jonka jälkeen kärkikymmenikkö siirtyi medal raceen. Alku menikin harjoitellessa, ja ensimmäisessä lähdössä koettiin kauhun hetkiä, kun Niksu tipahti viimeisellä lenssillä veneestä ja gastia kyytiin noukkiessa parikymmentä venettä livahtivat ohi eri puolilta. Manööverit, taktiikka ja vauhti kehittyivät kuitenkin kisan edetessä, ja pystyimme kisan loputtua toteamaan, että jotain saatettiin viime olympiadilla oppia sitten kuitenkin. Käteen jäi tähän astisen Maailman Cup-uran paras sijoitus viides sija, kolmella pisteellä pronssista!

Muutoksen tuulet ovat jälleen ilmassa, ja purjehduksen painopiste tulee muuttumaan kevyen keskituuleen erikoistumisen myötä. Tällä kertaa tarkoitus on kuitenkin vastata muuttuvaan kilpailuun, ja nostaa tasoa myös näissä meille perinteisesti sopivissa keleissä huolellisemman analyysin kautta. Kiikarissa häämöttää Etelä-Amerikka, joka edustaa meille sitä suurta tuntematonta, jossa ei vielä koskaan olla käyty. Harjoitukset jatkuvat kotona fysiikka treenien merkeissä, sillä koulunkäynti rajoittaa matkustelua kesäkuuhun asti. Blogi palaa kuitenkin vielä videokatsauksen merkeissä kuvioihin ennen kesäkuisia Formian EM-kisoja. Pysykää siis kuulolla, tällä olympiadilla kupletin juoni poikkeaa vanhasta totutusta!

Matkasuunnitelmia

Keväällä karhujen herätessä talviuniltaan, ja lintujen suorittaessaan muuttolentoa takaisin pohjolaan on merikarhujenkin aika liikkua: Pakkasimme sen TV:stä ja lehdistä tutun pakettiauton täyteen kuormaan, ja suuntasimme kohti Palmaa. Tai Niksu suuntasi. Kipparin koulustressiin ja aikataulutusongelmiin perustuneet argumentit pakottivat Niksun ajamaan yksin Ruotsiin, josta treenikaverien nuorempi puolisko Fredde liittyi veneineen seurueeseen ja matka jatkui. Ja jotta matka ei olisi kaksikolle liian helppo, keksin hiukan ylimääräisiä tehtäviä: Tapio Nirkon Finn-jolla oli saatava mukaan matkaan, ja Göteborgista Antonin ja Fredrikin veneen noutoreissun lisäksi piti vielä toimittaan Etelä-Saksaan kölimuotti paikalliselle veneenrakentajalle. Keski-Euroopassa raivonnut talvimyrsky ei helpottanut urakkaa, ja viimein Ranskan kohdalla edellisessä postauksessa seikkaillut valmentaja-Simo soitti hätääntyneenä: auto oli jättänyt Simon tienpäälle, ja kyyti oli saatava Palmalle. Välitin viestin eteenpäin asvalttisotureillemme, ja näin Simokin noukittiin matkaan ja pojat ehtivät Barcelonan laivaan helposti 50 minuutin varoitusajalla, eli juuri ennen laivan lähtöä.

Ensimmäinen treenileiri omilla kamoilla tuntui varsin hyvältä. Oli siistiä nähdä vanhat kaverit, ja kun ravintoloiden ja baarien sisäänheittäjätkin muistivat meidät edellisvuosilta, tuntui siltä kuin Mallorcalla tulisi tuttuja vastaan enemmän kuin pienen Helsingin yöelämässä. Treenikaverit tarjosivat erinomaisen vastuksen, ja noin 20 tuntia veneen kanssa vietettyä hetkeä mittanauhan, vatupassin ja laserin kanssa tuntuivat tepsineen. Päässä kiiltelivät uuden yhteistyökumppanin tuoreet rikkoutumattomat aurinkolasit, jotka olemuksensa ja konstruktionsa puolesta saivat tiimin ajattelemaan, että voisiko näihin veneisiinkin saada samoja atribuutteja.

Lupasin vielä kertoa hiukan tämän vuoden matkasuunnitelmista. Edessä olisi ainakin neljä uutta kohdetta: kesäkuussa Formia Rooman eteläpuolella, Heinä-elokuussa La Rochelle Ranskassa Atlantin rannalla, syyskuussa Santander Biskajan-lahdella ja viimein marras-joulukuussa Gran Canary eli Kanariansaaret. Puheita ekskursiosta Rio de Janeiroon taikka Ibizallekkin on viritetty, mutta valitettavasti huhut vahvistetaan vasta “sitten kun on tiedotettavaa”. Pääpaino treenien suhteen tulee kuitenkin olemaan kotona…

Treenileirin jälkeen on hyvä huilata hiukan kotona, ja edessä on nyt intensiivinen kouluviikko. Palaamme Palmalle taas viikon päästä lauantaina, jolloin vuorossa on se perinteinen “el classico” eli Princess Sofia Trophy Maailman Cup-regatta. Pysykää siis kuulolla!

Genovan leijona 2006-2013

Ennen kotiin lähtöä Italiasta otimme vielä coach-Simonen kanssa perinteisen yhteiskuvan (tsekkaa aikaisemmat kirjoitukset kohdasta December 2006). Ylempi kuva on vuodelta 2013, ja alempi 2006. Ajanhammas ei ole siis vieläkään syönyt San Lorenzon katedraalin leijonaa, eikä purjehtijoita.