Pilvenpiirtäjiä, veneitä, ja suuria seteleitä

Kuten yleensäkin, suunnitelmien on tapana muuttua. Olimme Miamin lentoja varatessamme Rion reissun lopussa saaneet varoituksen Uudesta-Seelannista: kontti oli jäänyt rannalle ylibuukatusta laivasta, ja veneet myöhästyisivät vähintään kaksi viikkoa suunnitellusta. Viesti tavoitti meidät kreivin aikaan, joten lensimme Miamiin vasta 10.1. valmiina vastaanottamaan uunituoreet veneet. Viimeinen kokemus Uuden-Seelannin MacKay-venevalmistajasta oli keväältä 2010, minkä jälkeen vaihdoimme Lefkon (eli edellisen valmentajamme) kehotuksesta italialaiseen Nautivelaan. MacKay oli voittanut laadussa ja kestävyydessä, Nautivela vauhdissa. Nyt uusiseelantilaiset olivat luvanneet koko värisuoran samassa paketissa. Pitkästä aikaa olin itsekin innoissani uudesta veneestä, olihan edellisestä uunituoreesta rungosta kulunut aikaa jo hiukan yli kolme vuotta.

Miamin tropiikkiin saapuminen ei tuntunut mitenkään erikoiselta, sillä olimme viettäneet koko talven Brasilian kuuman kosteissa tunnelmissa ja tottuneet jatkuvaan tien päällä olemiseen. Tiedossa oli, että matkasta tulisi poikkeuksellisen raskas uusien veneiden valmistelun ja ylimääräisten hikisten työtuntien vuoksi. Kuten edellisillä kerroilla meidän oli tarkoitus heloittaa vene yhteistyökumppaneiden avulla hankituilla heloilla ja naruilla. Näin veneestä piti tulla sellainen kuin haluamme, ja samalla säästyä kaikkien matka- ja asumiskulujen jälkeen rahaa. Kovan uurastuksen jälkeen oli kuitenkin tiedossa palkinto, lomamatka, jota odotettiin kuin kuuta nousevaa: kahdeksan päivää surffausta Costa Ricassa. Miamista sinne oli lisäksi helppo ja halpa lentää.

Etukäteisvaroitus veneiden myöhästymisestä tarkoitti, että säästäisimme rahaa (ja hukattuja päiviä) buukkaamalla ale-hintaiset lennot ja majoituksen myöhäisemmäksi ajankohdaksi. Mutta sen minkä voitimme lennoissa, hävisimme pahemman kerran majoituskuluissa. Ruotsalaisvetoinen majoitustoimikunta oli tyytymätön viime vuoden ”hood”-tyyliseen latinomajoitukseen ja päätti siirtää leirityksemme vaivihkaa ”bling bling”-tyyliseen pilvenpiirtäjän kattohuoneistoon. Ihailimme auringonlaskua 27. kerroksen parvekkeelta, nautimme tenniksen pelaamisesta 10. kerroksen välitasanteella ja kuumista kylvyistä kattoporealtaassa. Ainakin dieetin noudattaminen oli helppoa, sillä rahaa ruokaan ei tämän jälkeen enää juuri ollut.

Trailerimme saapui ruotsalaisten järjestämällä sponsorikuljetuksella. Tänä vuonna myös viimeinen etappi eli Brunswick-Miami sujui onneksi ammattilaisten avustuksella ilman havereita. Mutta sitten pamahti: h-hetken eli veneiden saapumisen koittaessa Mr. Murphy puuttui peliin. Seurasi piinaava pitkä informaatiokatkos meidän ja veneitä välittävän agentin sekä kuljetusfirman välillä, minkä vuoksi odotimme informaatiota tauotta puolentoista viikon ajan.

Viimein kuusi päivää ennen kisoja kontti veneineen saapui. Pääsimme vihdoin toteuttamaan unelmien katastrofia: heloittamaan uutta venettä epärealistisella aikataululla tupaten täydellä jollaplaanilla palmujen alla ja kanadalaisilta kavereilta lainatuilla työkaluilla. Työtämme kokoontui seuraamaan epäuskoisia kilpailijoita, jotka eivät varmaan olleet ennen nähneet heloittamatonta veneen runkoa. Myös luokkaa dominoivat australialaiset osoittivat ihailunsa suomalaisen työn laadusta ja osaamisesta. Tämä, jos mikä on positiivisen Suomi-kuvan levitystä maailmalla. Vihdoin päivää ennen kisoja koitti veneen kastetilaisuus. ”Purple Haze 2” on jatkoa 2010 valmistuneelle ensimmäiselle Nautivelallemme, joka valmistui vähintään yhtä hulluissa olosuhteissa Medemblikin jollaplaanilla “asuntopakettiautomme” vierellä.

Ensimmäinen kisapäivä tuoreella veneellä oli tutun kaavan mukaan viileä ja myrskyisä. Sen sijaan olimme tehneet veneeseen totutusta poiketen muutoksia, ja vene vaati hienosäätöä ensimmäisen purjehduksen jälkeen. Liukkaat uudet narut purivat hanskoista läpi kädet täysin vereslihalle, eivätkä uudet fokan skuuttien sidotut räikkäplokit toimineet halutulla tavalla. Vene tuntui vieraalta, eikä vauhti testaamattomilla kamoilla tahtonut löytyä. Onneksi parin päivän jälkeen asetukset alkoivat löytyä, ja viimeisenä päivänä kelin kevennyttyä vauhti löytyi. Iskimme pöytään vihdoin kaksi kärkisijaa, jotka pelastivat meidät lopputuloksissa takaisin 20:n joukkoon.

Pakkasimme kilpailun jälkeen veneen hiukan pettyneinä, sillä matkan tavoitteet olivat jääneet täyttämättä. Emme olleet päässeet sisäänajamaan uutta venettä käytännössä ollenkaan emmekä hiomaan Rio-setuppia tai kuvaamaan testipurjeita. Tavoitteet siirtyisivät maaliskuuhun ja Etelä-Eurooppaan, kun Miamin uunituoreet veneet saapuisivat laivalla Ruotsiin. Sitä ennen oli kuitenkin tarkoitus tehdä sama uudestaan ja heloittaa viimein upouusi Nautivela, jotta se olisi viimein valmis yli vuoden viivästyksen jälkeen. Nautivelan runko oli täysin uudelleen suunniteltu, minkä vuoksi uusiseelantilainen ”varavene” oli meidän henkivakuutuksemme, jos jokin menisi Italiassa vikaan. Kevään testailujen jälkeen olisimme toivottavasti fiksumpia.

Costa Rican surffausloma muuttui palkintomatkan sijaan hermolomaksi, minkä tärkeyttä ei voinut vähätellä. Tyynen valtameren suolaiset aallot käänsivät ajatukset pois Miamin stressistä, ja sattumalta järjestynyt vanhojen koulukavereiden tapaaminen palautti energiatasot kohti normaalia. Nautimme auringonnousuista ja -laskuista surffaten ja istuskelimme rannalla täyden kuun valossa kokon äärellä. Myös surffaustaidot saattoivat samalla hiukan kehittyä. Nyt kun kevään mukana edessä oli epävarmoja aikoja, oli hyvä tarttua haasteisiin levänneenä.

2 thoughts on “Pilvenpiirtäjiä, veneitä, ja suuria seteleitä

  1. Joonas ota sinkkiä flunssaan. D-vitamiinistäkin on hyötyä.

    Terveiset ja peukutukset Mäntyniemestä!

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

*

You may use these HTML tags and attributes: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>