It’s never like this

Palasin Santanderiin etuajassa, sillä logistiikka muuttui jälleen lennosta. Muutaman odottamattoman sivujuonenkäänteen jälkeen tytöt palkkasivat minut hetkeksi valmentaja-spesialistiksi (asiaa auttoi, että sattumalta tunsin heidän veneensä melko hyvin). Tämä tarkoitti käytännössä sitä, että jouduin ajamaan ”viimeisen legin” Milanosta Santanderiin yksin. 1400 km olisi helppo homma kaiken jo koetun jälkeen, tuumin. Järjestely sopi kuvioihin hyvin, sillä olimme päättäneet jättää elokuun alun Rion esikisan väliin. Tämä tarkoitti myös hiukan lisäaikaa laadulliselle kuntotreenille, eli surffaukselle. Oli helppo suostua.

Koin valmentamisen helpoksi. Santanderin kauniit maisemat ja aamuiset surffit motivoivat viettämään iltapäivän miettien. Oli palkitsevaa nähdä palasten loksahtavan kohdalleen. Valmentamista saattoi pitää jonkinlaisena kertauksena viime vuosien aikana opituille asioille, jonka lisäksi ympärillä tapahtuvan tarkkailu toi myös aina uusia ideoita, mikä on yllättävän aliarvostettu tapa oppia purjehdusta tänä päivänä. Amerikkalainen tuttava, valmentaja ja erittäin menestynyt purjehtija Morgan Rieser kertoi viime talvena meille tarinaa, miten Kevin Burnhamin loukkaannuttua hän joutui jäämään rannalle arvokisoista ja päätti mennä paikalle vain statistiksi. Näiden arvokisojen aikana tuli kuulemma oppia kahden vuoden edestä.

Valmennusurakan jälkeen oli vuorossa veneen kunnostusta, sillä jouduimme italialaisten veneenrakentaja-ystäviemme oharien takia purjehtimaan vieläkin vanhalla veneellä. EM-kilpailujen punnitusten jälkeen uskollisesti palvellut kisakone oli määrätty kipparin lailla laihdutuskuurille, ja otimmekin kaikki lailliset keinot käyttöön. Työskentely rannassa oli tehty erittäin vaikeaksi, sillä viime tingassa alkaneet rantabulevardin kunnostustyöt tukkivat lähes kaikki kulkuväylät ja parkkipaikat. Lisäksi rantaplaanille oli tarkoitus maalata ruudukot veneiden sijoittelua varten. Ranta tyhjennettiin, ja kesti kaksi viikkoa, ennen kuin ensimmäistäkään ruutua alettiin maalata. Kuuleman mukaan järjestäjät eivät olleet saaneet kerättyä tarvittavia varoja kasaan, ja kisojen ollessa jo melkein vaakalaudalla Santander-pankin omistajasuku saapui hätiin ja rahoitti happamana tarpeelliset työt. Ilmeisesti tämän varaan oli salaisesti laskettu.

Kehnot valmistelut aiheuttivat paljon harmaita hiuksia, mutta emme silti antaneet tämän epäolennaisen seikan pilata kisatunnelmaa. Aloitimme omat treenimme hiukan kankeasti EM-kisojen pettymyksen ja sitä seuranneen tauon jälkeen, mutta saimme kuin saimmekin itsemme jälleen iskuun ja veneen huippuvauhtiin. Niksun salainen fokan sleppaamis-tekniikka toimi isossa swellissä kuin hätävilkut espanjalaisittain ihan minne vain väärinpysäköidessä, ja veneemme kiisi näissä olosuhteissa muilta ulottumattomiin. Olimme kaudesta rättiväsyneitä, mutta valmiit: tämä olisi meidän mahdollisuutemme.

Kuva: Nigel Cochrane

Jo edellisessä blogi-tekstissäni kirjoitin, miten tärkeisiin arvokisoihin valmistautuminen rakentuu yksinkertaisista aineksista. Kauden alussa ajetaan kilpailuja, joissa pärjääminen osoittaa purjehtijan keskimääräisen suorituskyvyn ja vahvistaa itseluottamusta – olemme ainakin tällä tasolla. Sen jälkeen tutustutaan kisa-alueen olosuhteisiin niin käytännössä kuin tilastoja tutkien ja muokataan varusteet olosuhteisiin niin sopiviksi kuin osaaminen riittää. Jäljelle jää kisa-alueen infrastruktuuriin tutustuminen, jotta käytännön asiat sujuisivat kuin kotona kisan aikana.

Valmistautumisemme kisaan näytti paperilla lähes täydelliseltä, ja vesillä olimme nopeampia kuin suurin osa muista. Valmistavat kisat oli ajettu ja purjeet kehitetty juuri Santanderin olosuhteita miettien. Purjehtijoiden kestovitseissä elää kuitenkin kuuluisa lausahdus ”It’s never like this”, jonka paikallinen toteaa outoja tai täysin odottamattomia säitä ihmettelevälle purjehtijalle. Tämä vitsi on valitettavasti osoittautunut usein todeksi. Ja ironista kyllä, emme kaiken vaivannäön jälkeen osanneet varautua odottamattomaan.

Kuva: Nikos Alevromytis / AleN photography

Jo MM-regatan avajaiset, joista itse jättäydyin pois, kielivät jostain poikkeuksellisesta: paikalle oli saapuneet niin Espanjan kuninkaalliset kuin noin 30 000 uteliasta ihmistä. Kun sitten itse kisat lähtivät käyntiin, loppui ensin tuuli. Tuulen jälkeen loppuivat neuvot ja keinot kisalautakunnalta, joka ei onnistunut edes pläkässä ankkuroimaan poijuja tai lautakuntavenettä ulkoratojen kovassa virrassa, sillä iso osa lautakuntaporukasta oli ilmeisesti ensikertalaisia. Saimme niukin naukin karsinnat kasaan neljässä päivässä, johon mahtui paljon hyvin paljon kyseenalaisia kisahetkiä 40-60 asteen shifteistä henkilökohtaisiin myrskyihin ja pläkiin, puhumattakaan päivittäisistä 7 tunnin odotteluhetkistä vesillä.

Kuva: Nikos Alevromytis / AleN photography

Pitkittyneet karsinnat sujuivat hyvin, kunnes tuomarit puuttuivat peliin: johdettuamme kolmatta lähtöä tuuli kuoli viimeisen kryssin lopuksi. Kaikki alkoivat pumpata radikaalisti, niin kuin normaalistikin. Valitettavasti tuomarilla (joka itse oli kyseisen vapaapumppaussäännön kirjoittanut) leikkasi kiinni, ja villisti sinkoillen hän alkoi nakella keltaisia lippuja kolmelle kärkiveneelle, joista kaksi poistuivat kisasta saatuaan toisen lippunsa. Meille tämä tarkoitti 720° rangaistuskäännöksiä, joita ei aivan helposti pläkässä ja ristiaallokossa hoidettu. Hölmistyneinä veneen pohjalla istuen seurasimme sivusta, miten noin 15 venettä pumppasi meistä rajusti ohi tuomarin repiessä taustalla hiuksiaan. Lähtö päättyi minun osaltani vasta noin kello 1:n jälkeen yöllä, kun tajusin, ettei hyvityspyyntömme menisi protestilautakunnalta läpi, vaikka todistusaineistona käytetty video osoitti meidän olleen oikeassa.

Kuva: Anneli Hongisto

Finaalit naulasivat viimeiset naulat arkkuumme. Purjehdimme kaksi viimeistä päivää, eli kuusi lähtöä, kovassa ja erittäin rajussa maatuulessa. Lämpimät kalliot kanavoivat tuulen rajuiksi puuskiksi, jotka saivat veden villisti lentämään, samalla kun 50 metrin päässä saattoi olla lähes tyyntä. Äkillisesti muuttuneet säät yllättivät kaikki, ja erityisesti ne, jotka olivat viettäneet Santanderissa jo paljon aikaa. Vaikka monet vahvat kärkinimet mukautuivat hyvin uuteen tilanteeseen, kärkeen kiilasi poikkeuksellisen paljon yllätysnimiä junioreiden ja vanhojen konkarien joukosta, jotka olivat ansioituneet, tai harjoitelleet sattuman kaupalla kotonaan maatuulissa ennen Santanderiin saapumista. Luulimme omien maatuuli-setuppien toimineen hyvin keväällä tehtyjen muutosten jälkeen. Kun kovaa maatuulta ei oltu kevään jälkeen päästy ajamaan, luulot osoittautuivat vääriksi. Vielä kun matkassa oli tuomarivirheiden jälkeen hiukan huonoa tuuriakin, tipuimme lopulta sijalle 20, neljän pisteen päähän maapaikasta.

Kuva: Nikos Alevromytis / AleN photography

Epäonnistumiset kuuluvat urheiluun, ja niitä tulee sietää. Tällä kertaa prosessi oli hiukan helpompi, sillä tiesin, että ilman huonoa tuuriakin olisimme korkeintaan voineet kolkutella sijaa 8-10, radalla oli yksinkertaisesti liikaa nopeampia veneitä. Olympiapaikan täpärä menetys ei jäänyt harmittamaan, sillä edessä on vielä kaksi mahdollisuutta karsia Suomelle paikka, eikä pelkkä olympiakisoihin osallistuminen kuulunut enää tavoitelistaamme.

Kuva: Nikos Alevromytis / AleN Photography

Santander poiki paljon kysymyksiä ja mietteitä, olisiko asiat voitu tehdä paremmin tänä vuonna, ja miten isot odottamattomat tapahtumat, niin kuin keväiset traileriepisodit ja uusien veneiden yllätysoharit olisi voitu välttää. Ilman sen kummempia palautepalavereja lähdimme kaikki eri suuntiin: Niksu liftasi junioripoikien matkassa Suomeen, valmentaja-Gidi lähti ranskalaisten kanssa ajamaan kohti kotia. Itse jäin ratkaisemaan poikkeuksellisen sekavaa logistiikkapulmaa, kun osa välineistä matkaisi kontilla kohti Rio de Janeiroa, osa saapuisi konttilaivalla Bilbaosta Suomeen ja viimeiset rippeet kävisin itse noutamassa pitkin Eurooppaa.

Lähdin Santanderista kaikesta huolimatta hyvin mielin. Pidin kaupungista; sen merellisestä ruuasta, eloisasta yöelämästä ja mahdollisuuksista. Pysähdyin kotimatkalla ensin San Sebastianissa Laurin ja Miikan kanssa, jossa vietetyn illan jälkeen jatkoin matkaa Biarritziin. Telttaileva ruotsalaisleiri majoitti minut muutamaksi päiväksi, jotka kulutin tutun ruotsalaisvahvistuksen Adamin kanssa surffaten. Pimenevät illat ja kasvava syysmaininki kielivät värikkään kauden 2014 päättymisestä. Kävimme vielä läheisessä Hossegorin kylässä seuraamassa surffauksen maailman cup-osakilpailua, jonka jälkeen matka jatkui Italian kautta kohti kotia.

Aikalisä tulee tarpeeseen ennen treenikauden alkua. Nyt kun Israelin kriisin takia seuraavien karsintakisojen paikka on vielä hämärän peitossa, on seuraava kausi ihan yhtä odottamaton.

2 thoughts on “It’s never like this

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

*

You may use these HTML tags and attributes: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>