Menestyksen hinta

Paluu takaisin pahamaineiselle ”Calle Ocholle”, eli rap-artisti Pitbullin kappaleissa useasti mainitun kahdeksannen kadun maisemiin, tapahtui pikaisesti. Vietimme Suomessa vain kahdeksan päivän joululoman, joka muistutti Miamin aikataulussa elävän silmissä lähinnä kahdeksaa yötä. Helsingin lumettoman talven kontrasti Miamin kesäisen trooppiseen miljööseen löi kovaa vasten kasvoja hyytävän tihkusateen muodossa, minkä vuoksi koin paluupäivän koittamisen lähinnä helpottavaksi.

Helpoksi ei silti mantereelta toiselle jatkuvaa matkustamista voi luonnehtia. Syksyn minimaalinen loma ja jatkuva reissun päällä olo lisääntyneillä treenitunneilla oli jättänyt jälkensä: allekirjoittaneen väsymys oli silminnähtävissä, ja silti treenitunteja tarvittiin rutosti lisää, jotta aikaisempien kausien ongelmakohtia saataisiin riittävästi avattua. Siksipä treeneiltä vaadittiin myös tehokkuutta: Paria kuukautta aikaisemmin luonnosteltu ovela strategia oli nyt todellisessa tulikokeeseen, sillä paluu Miamiin jo joulukuun lopuksi oli suunniteltu jäähdyttelemään uuden vuoden viettoa ja mahdollistamaan treenien aloittamisen jo kolmantena päivänä uuden vuoden jälkeen. Oman höysteensä soppaan toi myös vegaani-dieetti kokeilu. Olin niin kaukana kisapainosta, että pientä kärsimistä oli odotettavissa horisontissa, mutta kuten MC Nikke T jo joskus 90-luvun alussa totesi: Jos haluaa saada, on pakko antaa.

Olimme jättäneet veneet odottamaan paluutamme Miami Yacht Clubille, sillä tarkoituksenamme oli purjehtia vielä viikon verran valtameren aallokossa muistellen joulukuun oppeja. Vasta sen jälkeen siirtyisimme kohti Biscaynen lahtea, jossa vesi olisi jälleen täysin aallotonta. Koimme aallokon heti kotoisaksi, ja ilmeisesti joulukuiset treenit olivat purreet hyvin, sillä veneet tuntuivat kulkevan ketterästi ulkomaalaisia treenikumppaneita vastaan niin aallokossa, kuin tasaisemmassakin vedessä. Nyt kun toiminnan tehokkuus alkoi olla jo näinkin korkealla tasolla skandinaavisessa tiimissämme, on näin jälkeenpäin hyvä pysähtyä miettimään, mitä jo valmiiksi uskomattomasta paletista vielä puuttui, jotta tehokas työilmapiiri olisi mahdollinen pidemmillä ajoilla. Kuuden tunnin päivät vesillä pienellä energialla eivät olleet aivan kevyitä sunnuntailenkkejä. Harjoituksia varjosti rankan dieetin ja matkustelun väsyttämän kipparin pahantuulisuus eikä vaihtoehtona ollut kuin purra hammasta, ja yrittää nukkua enemmän. Onneksi veneet kestivät treenijakson hyvin, ja uniavuksi löytyi supermarketin vahvaa melatonniinia, ja pari menestyksellistä kitesurf-kokeilua mieltä piristämään.

Tehokkaita ja toiminnan täyteisiä treeniviikkoja seurasi Miamin kisaviikko, joka keräsi 30 miesvenekuntaa samalle lähtöviivalle. Kilpailu oli pitkästä aikaa yllättävän hyvätasoinen, joten sen oletettiin toimivan hyvänä mittarina talven treeneistä. Kuinka ollakaan, kisaa edeltävän kylmän jakson loputtua loppui myös tuuli, josta seurasi helteiset tuulen odottelut niin rannassa kuin vesillä. Saimme onneksi pari pilvistä päivää, jolloin lähtöjä ajettiin kevyessä tuulessa läpi mutta muutoin kisa jäi seitsemän lähdön mittaiseksi tynkäkisaksi. Olimme hankalan alun jälkeen hyvissä asemissa ennen medal racea, jälleen kaikki avaimet kädessä kolmanteen sijaan, mutta valitettavasti onnistumisilta vältyttiin. Palkintopallia ja meitä erottaa kyky ajaa laskelmoiden yksittäisiä veneitä vastaan fleetissä, jossa pelkkä match race ei onnistu. Tähän ongelmakohtaan kuitenkin tartutaan vielä myöhemmin kauden mittaan, ja siksi uskoisin, että ensimmäinen mitali on näin vain ajan kysymys.

Kisan jälkeen ja ennen oleellisia jälkipelejä, oli vuorossa mikäs muukaan kuin kuorman pakkaus. Liian pieni traileri ja sen sijainti Miami Yacht Clubilla toi tehtävään hiukan haastetta, ja ehkä siksi oli hyvä, että perinteinen pakkaussade loisti poissaolollaan. Kun eeppinen kuorma oli pakattu, oli selvä ettei kotimatkasta voisi tulla yhtään sen vähempiarvoisempi. Täyteen lastatun trailerin massiivisen räyhäkäs olemus ikään kuin hihkui halusta joutua ongelmiin, eikä kahden väsyneen kuljettajan vireystaso tasoittanut tilannetta yhtään.

Ja niinhän siinä viimein kävi, että allekirjoittanut joutui kokemaan ensimmäisen traileririkon sitten tästäkin blogista tutun vuoden 2007 Serbia-episodin. Tunnin ajon jälkeen kuulimme kovan pamauksen, jota seurasi kova tärinä. Ruotsalainen kippari piti ratista kaksin käsin kiinni ja onnistui kuin onnistuikin pysäyttämään kuorman nätisti pikatien reunaan. Huomasimme kauhuksemme vararenkaan olevan traileriin sopimaton, ja pian paikalle saapuneen ”road rangerin” avustuksella siirsimme trailerin seuraavan liittymän pientareen hätäparkkiin. Kello oli 23.00 sunnuntain iltana, eikä siihen aikaan kukaan osannut auttaa tien päälle jääneitä purjehtijoita, joiden määrän päänä oli kahdeksan tunnin ajomatkan päässä ollut Brunswick. Deadlinenä oli kello 16.00 seuraavana päivänä, jotta veneet saataisiin eteenpäin ja ehtisimme vielä lennoille. Koska kaikki toivo oli jo lähes menetetty, päätimme yksissä tuumin vain, noh, odottaa.

Odotus kannatti, sillä kolmen tunnin päästä karavaanimme viereen pysähtyi utelias hinausauton kuljettaja. Tatuoitua rap-musiikkivideohahmoa muistuttava avustajamme kyseli ensin rahatilannettamme ja tarkisti trailerin vauriot, ja totesi sen jälkeen kaikkien rengaskauppojen olevan valitettavasti vielä useamman tunnin ajan suljettu. Mutta koska rahasta oli kyse, päätti auttajamme kokeilla onneaan, ja jo puolessa tunnissa rengas, tosin hiukan väärän kokoinen mutta muuten sopivan mallinen, oli löytynyt: ”Yo mä ryöstin tän teille, mikään kauppa ei ollut auki”. Rengasta sovitettiin paikalleen, ja muutaman tunnin ja muutaman rautasahan terän jälkeen oli traileri muokattu suuremmalle renkaalle sopivaksi. Kiitimme koko yön meihin kuluttanutta auttajaamme ruhtinaallisella rahallisella palkkiolla ja jatkoimme matkaamme onnellisesti kohti pikatien aamuruuhkaa.

Valitettavasti onnellinen loppu ei seurannut vielä tässä kohtaa. Huomasimme noin viiden kilometrin jälkeen ikäviä merkkejä trailerin toiselta puolen, ja selvittyämme seuraavalle huoltoasemalle jouduimme toteamaan myös trailerin toisen renkaan rikkoutuneeksi. Olimme keskellä Pohjois-Miamin ghettoa, jossa kuormamme teki selkeästi vaikutukseen paikallisiin, joita silloin tällöin saapui meitä ihmettelemään ja apuaan tarjoamaan. Tällä kertaa onni oli kuitenkin puolellamme, ja jo toisesta rengaskaupasta saimme yhden uuden renkaan vanhaan vanteeseen. Toisen rikkoutuneen tilalle vaihdatimme renkaan omasta traileriin sopimattomasta vanteesta. Hyvästelimme jälleen avuliaat auttajamme, heitimme ylä- ja alavitoset sekä uskottavuussyistä näyttelimme musiikkivideoista opittuja erilaisia hauskoja käsimerkkejä (”yo, peace homies”) ja jo muutaman puhelinsoiton jälkeen oli myös deadline kuorman laivausta varten vaihdettu. Näin ollen matka saattoi taas turvallisesti jatkua kohti viiksien valtakuntaa, Georgiaa.

Kuvissa purjehtija elää hulppeaa yläluokkaisen ammattiurheilijan elämää. Arki on kuitenkin toista, sillä suomalainen kärkipurjehtija nukkuu yönsä usein pakettiauton takakontissa, kaverin sohvalla, tai kuten Georgiasta palatessa, pick-up auton lavalla. Menestyksellä olympialuokissa on hintansa, jota maksetaan uhrausten, kuten lukuisten treenituntien, veneiden rakentamisen ja esimerkiksi edellisissä kappaleissa mainituille lajille omistautumisen eri muodoissa sekä elämäntapojen ja ihmissuhteiden kustannuksella. Hinnan maksanut kokee kuitenkin matkan ja prosessin, joka muuttaa hiukan omituisen tavan ruoskia itseään ainutlaatuiseksi ja värikkääksi tarinaksi. Se on minun tarinani, joka jatkuu tässä blogissa seuraavan kerran helmikuun lopulla, tällä kertaa Mallorcan saarella.

5 thoughts on “Menestyksen hinta

  1. Hieno kirjoitus! Sen lisäksi, että olette edistyneet purjehtijoina, olet itse kehittynyt kirjoittajana huimasti, tosi hienoa.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

*

You may use these HTML tags and attributes: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>