Levää rannalla
Feels good to be back, toteaa yksi jos toinenkin jenkkiräppäri biisiensä alkupuolella, vaikkeivat koskaan ole edes oikeasti poistuneet räppiareenoilta. Samanlaisilla fiiliksillä matkattiin tänäkin keväänä Palma de Mallorcalle viiden päivän teholeirille. Palma tarjosi tällä kertaa vaihtelevaa säätä, aallokkoa ja joka päivä purjehdittavaa keliä. Kaiken tämän lisäksi rannalle oli kasaantunut puolen metrin valli sitkeää merilevää, jonka ylittäminen vaati todellisia ponnisteluja. Ilmeisesti klubin tarjoama traktori oli tulossa lanaamaan levät sinne minne ne kuuluukin, mutta luonnonsuojelijat olivat pistäneet projektille stopin. Niin, ja uutuutena merilevän lisäksi mukana oli myös kaksi uutta suomalaista tyttövenekuntaa!
Blogia kirjaileva kippari pyrkii suhtautumaan tänä keväänä koulunkäyntiin hiukan totisemmalla asenteella, jotta ensi syksynä ei välttämättä koulukirjoihin tarvitsisi koskea, ja sen takia toimimme niin että Niksu lensi etukäteen Nizzaan noutamaan Cannesin basecampista auton, veneen ja mastot, ja itse lensin perässä kolme päivää myöhemmin. Taktiikka toimi, ja purjehdimme jo samana päivänä kun saavuin Palmalle!
Viime leirillä huomiota herättivät meidän isohko mastoarsenaali, tällä kertaa taas veneiden määrä, sillä mukana kulki ylimääräinen nepa! Voimmekin siis todeta hyvillä mielin, että homma ei jää enää varusteista kiinni. Ja nuorisolle, jotka tätä blogia lukevat, vielä huomautuksena että se varavene ei ole pakollinen investointi. Tarkoitus oli laittaa Amerikan pojat purjehtimaan kakkosveneellä, mutta kun vene oli jo lähtenyt Suomesta, ilmoittivat pojat ostaneensa uuden. Kakkosveneelle on kuitenkin jo mahdollisesti löydetty purjehtija Palman kisaa varten, joten tyhjän pantiksi vene ei jää.
Saimme aikaiseksi viisi päivää niin hyvää treeniä, että päätimme suosiolla jättää viimeisen päivän palautumiseen ja kotimatkaan valmistautumiseen. Kryssivauhtia löydettiin toivotusti lisää lenssin kulkiessa entiseen malliin kovaa kyytiä. Viimeisenä päivänä Niksun huilatessa hotellilla lähdin vielä vesille tyttöjen kanssa antamaan hiukan ylimääräistä inputtia apuvalmentajana. Oli siistiä huomata, miten nopeasti tytöt kehittyvät! Oikotietä onneen tässä lajissa ei ole, mutta kaikkien ei tosiaan tarvitse kulkea sitä kivisintä tietä, mikä Suomessa on ollut erinäisistä syistä varsin suosittua. Tähän väliin iso käsi ylös Tusselle, jonka valmennusmetodeihin kuului opettaa asiat oikein detaileja myöten heti alussa, jotta virheistä ei myöhemmin tarvitsisi oppia pois. Tämän vuosikymmen nepaskiglarit ovat ottaneet opiksi!