Turska2.net sailblog

Kisat täällä Perthissä ovat viimein päättyneet, ja on palauttelun aika. Saavutimme ennen kisoja asetetut tavoitteet, eli maapaikan olympialaisiin kirkkaasti 16. maana, ja päädyimme loppusijoituksissa hyvälle sijalle 22.

Vaikka kisa alkoi nappisuorituksella, oli selvä, että voittamaan koko regattaa meistä ei vielä ole ja siksi oli parasta vain keskittyä olennaiseen. Kisavarmuus ennen ensimmäistäkään starttia oli huono: olo oli valmistautumisen vuoksi kehno, ja siksi olikin hyvä palautella mieliin edellisen olympiadin kokemuksia. Onneksi niistä aikoinaan opittiin, ja pystyimme pitämään pään kylmänä alusta loppuun. Silti toiseksi viimeisen päivän katastrofipäivä jätti todella huonon olon, jonka jälkeen saattoi taas miettiä milloin purjehduksesta on tullut näin vakavaa. Uudet formaatit, niin kuin “stadioni kisa”, jota toisekse viimeisenä päivänä harrastettiin jäi mieliin näyttävänä ja hankalana. Tunteet kuumeni myös muilla, kuten Finn-jollassa jossa Ben Ainslie suuttuneena kameraveneelle hyppäsi veneestään maaliintulon jälkeen hiukan ojentamaan kuskia ja kamera miestä, jonka jälkeen vuorossa oli Baywatch-hyppy veneestä jonkkaan ja uinti takaisin omaan veneeseen. Temppu ei kannattanut, sillä Ben sai kaksi DNE:tä, jotka veivät kisan voiton ja medal race paikan.

Mitä tällä kertaa opittiin? Merkille pantavaa oli kevyen keskituulen ja kovan kelin vauhti, ja vastaavasti kovan keskituulen vauhdin puute. Kova keskituuli oli meille ns. paraatikeli, joten sopii miettiä, mikä meni vikaan näin kauden tärkeimmän kisan alla. Tulosluettelosta näkee jokainen, mitkä lähdöt ajettiin missäkin kelissä, yhden numeron lähdöt kevyessä tai kovassa, yhtä kymppiä lukuun ottamatta muut kovassa keskituulessa. Startteja sopisi myös parantaa…

Toivottavasti kaikki kisoja seuranneet nauttivat jännityksestä, mitä meidän purjehduksemme tuotti, kuin myös hyvistä kuvista joita ammattitaitoiset kuvaajat ja Perthin mahtavat olosuhteet tuottivat! Nyt vuorossa on surffausta niin tuuli- kuin lainelaudalla ja kaikkea viinin maistelusta golffiin!

Se kauan odotettu “hopefully 17th”, eli marraskuun 17. päivä koitti, ja saimme päivän ähellyksen jälkeen kontin tyhjäksi ilman että yhtään irtaimistoa olisi rikkoutunut tai ryövätty. Samalla majoitustiimi kävi pokkaamassa uuden kartanomajoituksemme avaimet, joka tarkoitti meidän suhteen merkittävää muutosta majoituksen laadussa. Kaikki tämä hoidettiin upeassa auringon paisteessa, eikä alkureissun parin viikon sadekaudesta ollut jäljellä merkkiäkään.

Valitettavasti vaikeudet eivät loppuneet tähän, vaikka majoituksen taso osoittautui tämän olympiadin ylivoimaisesti parhaaksi. Koska liitto oli buukannut “treenioikeudet” paikallisilta seuroilta liian myöhään, jouduimme viemään tavaramme 10 kilometrin päähän kisapaikasta. Helpommin sanottu kuin tehty, ja meitä ennen paikalle ennättäneet Laser-purjehtijat totesivat, että kisapaikalle (eli sinne missä muut treenavat), kestää purjehtia about 1,5-2 tuntia, sillä kierrettäväksi tuli vielä reilun kilometrin pitkä niemi, ja iso aallonmurtajarakennelma. Yritimme kaikin keinoin saada venettämme vielä lähiseuralle, josta meille vastattiin useaan otteeseen: “vain kuolleen ruumiini yli, mitäs buukkasitte liian myöhään”. Ongelmasta selviytymiseen tarvitti kukas muukaan kuin olympiakultamitalisti Kevin Burnham, joka näki katastrofin merkkejä ilmassa jo ennen kuin itse edes tajusin, kuinka tyhjästä arvasta oli kyse. Kevin etsi käsiinsä klubin kommodorin, joka tunnisti Kevinin Ateenan kisojen sankariksi. Erinomaisena supliikkimiehenä Kevin kertoi sydäntä raastavasti, miten suomalaisia sorretaan: suomalaisilla ei kuulemma ole liittoa, minkä takia he eivät voineet buukata mitään ajoissa, ja pisteenä iin päälle hän mainitsi suomalaisten “rakentavan omat veneensä autotallissa, ja nyt kun he ovat omilla rahoillaan tulleet maapallon toiselle puolelle aiotte lähettää heidät jumalan selän taakse, mistä käsin ei voi harjoitella”. Klubin portit aukesivat kuin hain kita hyljejahdin päätteeksi, ja managerin virkaa hoitanut nainen joutui hymyilemään erittäin happaman teennäisesti, kun kommodori kehotti häntä sijoittamaan meidän veneemme klubin sisäpihalle.

Aloitimme raivoisasti varusteiden kasaan laittamisen, missä meni muutama päivä aina parin tunnin testipurjehduksilla. Huonoksi tuuriksemme kölilistojen kaksipuoleinen teippi oli päättänyt sanoa sopimuksen irti, ja vasta kolmannella kerralla, kun käytimme sikaflexia, pysyivät listat kiinni. Uutta ja outoa veneessä oli myös masto, joka valittiin viimeisenä oljenkortena, kun englantilainen mastotehdas ei kyennyt toimittamaan mastoja (lead time kolme viikkoa olikin näköjään puoli vuotta). Olemme reilu viikon purjehtimisen jälkeen kokeilleet viime vuonna ajettuja purjeita, ja nyt viime metreillä on kisastuura löytynyt. “Lastentauteja” on karsittu niin veneestä kuin purjeista, ja jäämme mielenkiinnolla odottelemaan mihin vauhti riittää.

Vaikka tällä kertaa kyseessä oli ehkä huonoin MM-valmistautuminen, ei annetta sen pilata tunnelmaa. When going gets tough, tough gets going… Regatan alku on näillä näkyminen erikoisesti kevyt tuulinen, jonka pitäisi sopia meille. Peukut pystyyn! Kyseessähän on vain olympiapaikat…!

Paluu Länsi-Australiaan sujui lakkouhasta huolimatta hyvin ja joutuisammin kuin vuotta aikaisemmin: lensimme heti “oikeaan suuntaan” eli Helsingistä finskillä Singaporeen, jossa kahden tunnin vaihdon jälkee Perthiin. Matka-aikaa kertyi kokonaiset 20 tuntia, pitäen sisällään vähintään tunnin kestäneen passitarkastuksen ja tullimuodollisuudet, mitä voi pitää jo hyvänä verraten vuotta aikaisemmin kellotettuun 28 tuntiin. Qantas piti meidät loppujen lopuksi kuitenkin ilmassa, vaikka uutisissa kerrottiin lakossa. Onneksi Australian markkinaoikeus kielsi lopulta lakon, joka aiheutti jo muutamassa päivässä huikeita menetyksiä niin Australian turismille kuin lentoyhtiölle, ja koneet palasivat mukisematta ilmaan.

Valitettavasti markkinaoikeus ei ollut onnistunut kieltämään parin päivän satamalakkoa Fremantlen satamassa, jonka aikana oli juuri meidän ja itävaltalaisten kontti saapumassa rantaan. Koska satamassa ei tehty muuta kuin otettu aurinkoa (oli kuulemma lämmin viikko), jatkoi kontti suoraan Melbourneen. Noh, ainakin samassa maassa, mutta Googlemaps paljastaa välimatkaksi 3500km teitse, ja meritse pitää tehdä vielä suht paljon pidempi koukkaus. Aluksi kontin piti saapua tänne 11. tai 14. päivä purkua varten.

Noh ei se mitään. Lähdimme kävelyretkelle kohti rantapromenadia, missä huomasimme pienen aukion, jossa seisoi huomattava määrä kontteja, ja vähän tutun näköisiä ihmisiä niiden kimpussa. Schenker-paitaa päällään pitänyt siilitukkainen mies nosti kätensä ja huikkasi miten menee. Satuimme törmäämään siis yhteyshenkilöömme Pauliin, joka oli vieraanvaraisesti ja selkeästi ammattiin liittyen edellisenä vuonna vienyt meidät surffaamaan ja baarikierrokselle. Paulin sisäpiiritiedot paljastivat, että konttimme oli vielä enemmän myöhässä: E.T.A 15.päivä ja kontin avaus “ehkä 17. päivä”. Alkoi olla siis aika keksiä suunnitelma B, tai sitten keksiä jotain muuta oheistoimintaa. Pienen facebook-kampanjan ja kivien kääntelyn jälkeen vuokravene treeniajaksi kuitenkin löytyi ja vesille mennään toivottavasti huomenna. Vene on eri, ja niin on kaikki asetuksetkin mutta tuskin mikään katastrofi.

Luvattua katsausta Mothin rakenteluun ei lupauksista huolimatta ilmestynyt, ihan siitä syystä että vene osoittautui työläämmäksi kuin syyskuussa arviodessani, ja aikaa oli käytössä loppujen lopuksi vähemmän kuin uskoimme. Projekti palaa kuitenkin ajankohtaiseksi palattuamme Australiasta…

Niinhän siinä sitten kävi, että aikainen kotiinlähtö houkutti tuulisessa englantilaisessa säässä enemmän kuin finaalipaikka. Rantaan saavuttuamme selvisi, että starttimme oli siirretty uloimmalle rata-alueelle (Weymouth Bay South), jossa odotti varsin rapean puuskainen keli isolla aallokolla ja haastavalla virralla. Kaikki ei mennyt aivan suunnitelmien mukaan, kun ensimmäisellä kryssillä fokka tippui kannelle ylhäällä olleen narun petettyä, ja viimeisessä lähdössä kaaduimme slöörillä ennen maaliin tuloa 15. sijalla… Epäonnea ja toilailuja täynnä oleva viimeinen päivä paljasti kuitenkin ongelmia niin veneen hallinnassa mutta myös kamoissa, joita tulee fiilata ensi vuotta varten. Lopputulos silti hyvä 14., jota ei tarvitse hävetä.

Perinteinen kesän lopetuskisa eli lyhytrata SM-kisat jouduttiin siirtämään kovan tuulen ja vähäisen osallistujamäärän takia myöhemmäksi, jotta nuorisokin saataisiin radalle. Yleisen innostuksen ylläpitämiseksi lisään tähän postaukseen uinuvan videoblogin kolmannen osan, eli vuoden 2005 (kyllä, ei siis 90-luvun alun) Lyhytrata SM koosteen!

Mitä seuraavaksi? Alkaa jälleen kerran olla se aika olympiadista, kun koulutus täytyy laittaa toiselle tai kolmannelle sijalle prioriteettilistassa, ja valmistautuminen ensi kesää varten pitää siirtää taas sinne kärkipaikalle. Tarkoitus on treenata syyskuun kovat kelit Suomessa samaan aikaan kun toinen vene siirtyy kohti Australiaa kontissa. Haemme kevyen ja keskituulen vauhtia viime vuonna Perthissä hiotulle kovantuulen setille, ja jotta fokus säilyisi myös muussakin kuin purjehduksessa, nousee Moth-jollan rakennus projekti jälleen ajankohtaiseksi. Moth-luokka on kovassa nosteessa Suomessa, ja myöhempää raportointia veneenrakennus projektista on luvassa, kunhan vene alkaa olla purjehdus kunnossa. Tällä hetkellä itse runko on rakennettu, suurinosa jäykkäreistä paikoillaan, ja aloittelemme muovaamaan kiinnityksiä siiville.

Tässä luvattu video, enjoy!

Esiolympialaiset alkavat lähestyä loppuaan, ja näin päätöspäiväksi on tarjolla houkutteleva “win-win” tilanne, joissa kumpikin skenaarioista ovat lähes tulkoon yhtä houkuttelevia: purjehditaan huonosti, ja lähdemme huomenna kotiin, tai purjehditaan hyvin ja jäädään vielä kahdeksi päiväksi Weymouthiin, sillä medal racea ennen on virallinen välipäivä.

Miten tähän tilanteeseen päädyttiin? Purjehdimme riittävän hyvin viime päivät, ja olemme nyt kymmenennellä sijalla ennen huomista, Espanjan hengittäen niskaan yhden pisteen päässä kannoilla. Kisat on ajettu kaikenlaisissa keleissä niin satama altaan tasaisessa vedessä kuin mailien päästä rannasta kovassa virrassa ja aallokossa, ja pikku hiljaa voittajat alkavat olla selvillä. Omaan suoritukseemme olemme varsin tyytyväisiä, vaikkakin kovassa tuulessa olisi täällä ollut hiukan parannettavaa: isopurje ei aivan sovi maston kanssa yhteen, ja liian isolle mutkalle väännetty masto vääntyi sitten lopullisesti, ja jouduimme operoimaan maston “manuaalisesti” (eli Niksu piti kiinni ja Petri veti) takaisin ojoon.

Koska olympialaisten tulee olla ihan jo periaatteesta pitkä tapahtuma, on välipäiviä oltava. Kävin Southamptonissa hakemassa hiukan hiilikuitua ja tarvikkeita Moth-jollan rakennusprojektiin (jota puuhaamme poikien kanssa), jonka jälkeen vuorossa oli lauttamatka Cowesiin Isle of Wightille seuraamaan nopeaa Extreme40 katamaraanipurjehdusta. Kun ranta oli paikallistettu, ei kestänyt kuin tovi, ja seurueemme oli VIP-teltassa nauttimassa virvokkeita ja seuraamassa kilpailun kulkua. Kisarannassa oli aikamoinen show selostajineen ja televisiokameroineen käynnissä, tuulen ollessa sopivasti “sideshore” eli rannan myötäinen. Kova vastavirta toi oman mausteensa soppaan, ja sen takia paras reitti kulki aivan rantaviivaa viistäen. Isot katamaraanit tarjosivat kovassa kelissä sirkushuveja parhaimmillaan tuhatpäiselle yleisölle, kun viimeisessä lähdössä yksi katti kaatui keulan kautta ympäri. Kontrasti olympiapurjehdukseen oli aika valtava, ja ainakin itselläni on vaikea kuvitella yleisöä kykkimässä Weymouthissa sateessa kiikarit kädessä yrittäen saada selville onko kaukana horisontissa purjehtiva vene Laser vai Nepa (Finn, Match, 49er ja RS:X luokilla on oman värisensä purjeet, joten ne tunnistaa ehkä hiukan helpommin).

Johtuen majoituksemme huonosta nettiyhteydestä, perinteiset juttujani piristivät kuvat saavat nyt odottaa. Pysykää kuulolla, meidän ja muiden suomalaisten tuloksia voi seurata www.sailing.org:sta!

Paluu saarivaltioon sujui arvon blogistilta kivuttomasti, eli kerrankin lentäen, koutsin ja gastin saapuessa autolla. Loma EM:n jälkeen oli ansaittu, mutta hiukan lyhyen oloinen, ja pientä väsymystä oli vieläkin ilmassa. Olimme kuitenkin lähes toimintakuntoisia jo seuraavana päivänä, ja kun majoittuminenkin oli hoidettu kivuttomasti, päätimme noutaa vanhan veneemme eli Purple Hazen väliaikaismajoituksesta läheiseltä sikafarmilta. Nyt kun kamoja on taas muutettu viime purjehduksesta hiukan enemmän kuin Italian tuoretta luottoluokitusta, jää venevauhti varsinkin ensimmäisinä päivinä arvoitukseksi.

Pelin henki ei ole tällä kertaa sama kuin yleensä. Suurin osa tiimeistä on poissa, eli rannassa on tilaa, ja jäljellä on vain yksi per maa. Homma on melkein kuin olympialaisista, muttei silti aivan – rata-alueet on sekoitettu luokkien kesken ja niitä vaihdetaan päivittäin. Jostain syystä nepoja purjehditutetaan aallonmurtajan sisällä kuusi lähtöä 10:stä. Välipäivät ajoittuvat juuri neljännelle päivälle ja seitsemännelle päivälle eli kymmenennen lähdön jälkeen tietää, kannattaako aloittaa kotimatka “ajoissa”. Joillain mailla esi-olympialaiset ovat erittäin tärkeä skaba siinä mielessä, että hyvin pärjääminen tarkoittaa joko automaattista olympialippua tai sitten suurempia tukisummia. Meille se toimii lähinnä hyvänä harjoitteluna, vaikka liiton puolesta puhetta oli kaiketi jostain tulostavoitteesta (?). Vanha nyrkkisääntö on kuulemma niin, ettei esikisoja kannata missään tapauksessa voittaa.

Nyt mittaukset on hoidettu, ja ensimmäinen starttilaukaus hiukan yli 12 tunnin päässä. Kävimme tänään vesillä tarkistamassa välineet, ja kamat tosiaan tuntuivat hiukan erilaisilta verrattuna EM-kisoihin (ei ihme, eri vene ja eri köli). Sääennuste lupaa huomiseksi kevyttä, ja kevyt alku sopii meille mainiosti. Pysykää kuulolla…

Suomen suvi unhoitti hitaan ja raskaan siirtymisen Weymouthista kotiin, ja ihmetellen oli pakko todeta, että kevyemmillä märkäpuvuilla pärjäsi jo SM:n aikaan Suomessa, toisin kuin Englannissa. Aloitimme melkein heti kotiin saavuttuamme treenit, sillä SM-kisat olivat aivan oven takana ja viimeisestä voitosta olikin kulunut erinäinäisistä syistä pari vuotta. Tehtävä ei ollut helppo, sillä Niksu valitsi häät ennen kisoja, joten coachi-Petrin oli siirryttävä trapetsille. Tulihan se voitto sieltä, muttei missään nimessä mikään murskavoitto. SM:stä olikin hyvä siirtyä juhlimaan juhannusta kavereiden kanssa ja perinteiseen malliin.

Heinäkuu, joka perinteisesti on vietetty ympäri Eurooppaa kisoissa ja kavereiden kanssa purjehtien, oli tällä kertaa vietettävä kotona edessä olevien euroopan mestaruuskilpailujen takia. Ja mikäs sen parempaa kuin Suomen kesä, joka näin ulkosuomalaisena tuntui varsinkin aluksi erinomaisen eksoottiselta, varsinkin kun toinen vaihtoehto olisi ollut lusia Weymouthissa treenileirillä, mikä varsinkin allekirjoittaneelle on vaihtoehdoista vihoviimeisin (Weymouthia on ilmeisesti kehuttu Etelä-Englannin suosituimmaksi lomakohteeksi????). Mielenkiintoista oli nähdä, vaikuttaako kotikisojen paine “suoritukseen”, ja muistaisimmeko vielä, miten Helsingissä purjehditaan.

Kotikisat yllättivät tuulella, ja oli pakko taas todeta, että “it’s never like this”. Helsingin vaihtelevissa tuulissa purjehdimme varsin tasaisesti kovan lenssikyydin ansiosta, mutta alkusarjoissa sattunut haveri stuuran fallin kanssa johti keskeytykseen ja himmensi sarjaa. Yllätimme sensijaan itsemme, kaverit, liiton, liiton työntekijöiden kotieläimet ja median voittamalla finaalien viimeisen startin, joka nosti meidät medal raceen noin kymmenen pisteen marginaalilla! Pari päivää edessä oli pelkkää mediarummutusta, ja siteeratakseni erästä kolleegaani, mikrofooneja tuli “joka rööreistä ja akkunoista”. Tämä ei häirinnyt varsinkaan hölösuuna tunnettua kipparia lainkaan, joka pääsi viimeinkin avaamaan suunsa.

Medal racessa taktiikkana oli tupla tai kuitti, eli riskillä ajettiin. Tuuli oli rankasti shiftaileva, ja keli muuttui kriittisellä hetkellä, mikä tiputti meidät aivan hännille heti alussa. Mahdollisuuksia nousta oli vielä lopussa, mutta viimeinen kosketus ylämerkkiin ja rangaistuskierrokset tiputtivat meidät sitten aivan hännille. Emme pystyneet aivan parhaimpaan, jostain syystä, mutta sillä ei ollut väliä, kun hävittävää ei ollut. Pari tuntia lähdön jälkeen oli edessä taas haastatteluja, mikä oli vähän outoa, sillä yleensä on totuttu katoamaan rannasta heti kun startit on hoidettu. Taisivat kuitenkin tykätä meistä kun jaksoivat kysellä niin paljon.

Kisojen jälkeen järjestimme yhteistyössä kisajärjestäjien kanssa purjehtijoille juhlat mallia “Suomen 470″. Musiikista vastasivat fleetin omat pojat eli Suomen Jori ja Hollannin Steven ja puolen yön jälkeen siirryttiin Club YK:lle, jossa purjehtijoille oli järjestetty erikoiskohtelua sisäänpääsyjen kanssa. Opittavaa tästä olisi monella kisajärjestäjällä ympäri maailman, sillä olympiapurjehduskulttuuri on päästetty kaikessa teennäisessä vakavuudessaan rapistumaan täydelliseen alennustilaan, jonka lieveilmiöinä on “hiukan” puutteellinen osallistuminen palkintojen jakoon, ja purjehdusurien lyhentyminen muutamaan vuoteen mikäli break-throughta ei pääse syntymään. Olisiko kiva vuosien työn jälkeen voittaa, kun paikalla on vain ne kaksi muuta mitalistia ja niiden coachit?

Kun kisat olivat ohi, oli aika sulkea puhelin ja vetäytyä takavasemmalle piiloon. Kotikisat ottivat veronsa, sillä kun kontaktiverkostomme auttaa meitä ulkomailla, oli vastavuoroisesti meidän aika jeesata kavereita. Välillä etsittiin kämppää tai pyöriä, välillä kumiveneen tai veneenkorjaajaa, kuin myös majapaikkaa.

Välteltyämme noin 1,5 kuukautta onnistuneesti Weymouthia on aika taas palata olympiavesille esi-olympialaismerkeissä. Coach-Petri teki EM:n aikana kaksi suurta lupausta: ensimmäinen oli, että hän söisi hatullisen “sitä itseään”, mikäli oikea laita ei toimisi toisena kisapäivänä koko ajan, ja toinen oli, että hän ajaisi auton ja veneet Weymouthiin mikäli olisimme medal racessa. Valitettavasti vasen laita toimi koko ajan toisena päivänä, ja Petrin harmiksi pääsimme medal raceen. Emme siltikään laitteneet coachia lounastamaan höystettyä hattua, mutta sen sijaan ajomatka Weymouthiin olisi jeppis kamaa, eli tällä kertaa edessä olisi pitkästä aikaa lento kohti Lontoota!

Eli edessä on jälleen puoli kuukautta Englantia. Kevyt kenttäanalyysi luvassa ennen kisoja, pysykää kuulolla, ja rentoa kesänloppua kaikille!

Siirtymisemme Englantiin Hollannin reissun jälkeen sujui täysissä sielun ja ruumiin voimissa, sillä “perinteiset” eli viimeinen ilta jäi Medemblikissä väliin edes olleiden pakkauspuhteiden johdosta. Tiedossa oli, että ohjelmaa seuraaviksi päiviksi oli järjestetty yllinkyllin, joten oli syytä pitää pää kylmänä. Uudet etelä-afrikkalaiset ystävämme Roger ja Squirrel kutsuivat meidät kyläilemään illaksi Southamptonin lähelle Hambleen, ja otimme kohteliaasti kutsin vastaan, sillä liiton jätettyä hoitamatta lupaamansa majoituksen järjestäminen Weymouthissa, olisimme olleet muutoin taivasalla. Kyseinen päivä oli muutenkin, kuinkas muutenkaan, kansallinen vapaa päivä. Saavuttuamme poikien “matalaan majaan” tähän yläluokkaiseen Etelä-Englantilaiseen purjehdus- ja veneilykeskittymään, kävimme porukalla nauttimassa oluen allekirjoittaneen synttärien johdosta.

Seuraavana päivänä kiitimme isäntiä kohteliaasti, ja ajoimme naapuriin Southamptoniin Miikka P:n luokse. Miikka rakensi meille kolme Moth-jollan runkoa, jotka oli tarkoitus saada keinolla millä hyvänsä (mieluiten ilmaiseksi) Suomeen, ja rupesimmekin sovittelemaan veneitä sisällänsä suojelevaa reiluhkoa puuarkkua traileriimme. Kun olimme viimein valmiit, oli aika jatkaa Weymouthiin metsästämään majoitusta, joka viimein löytyi yllättävän läheltä: 2km päässä (joskin noin 200m veden pinnan yläpuolelta) rannasta, Portlandin kukkulalla sijaitseva YMCA majoitti meidät niin halvalla, että hintakäsityksemme Weymouthista muuttui kertaheitolla.

kuva: Thom Touw

Päivät ennen kisaa menivät omaa ja vuokraveneitä laittaessa, ja varaosia hankkiessa. Saimme Medemblikissä vaivanneen masto-ongelmamme ratkaistua varsin hyvin, ja fiilikset lähteä kisaamaan olivat varsin hyvät, sillä koimme itse purjehtimisen kevyemmäksi kuin jatkuvan veneen laittamisen. Hommahan lähtikin sitten hyvin liikkeelle, kun olimme ensimmäisen päivän jälkeen 8. totalissa! Kevyt tuuli liikkui mitä ilmeisemmin…

kuva: Thom Touw

Kilpailun luonne itse olympiadin aikana on muuttunut huimasti, ja on ehkä sanottava että viime vuoden MM-kisojen ohella tämä oli mahdollisesti viime vuosien kovatasoisin kilpailu, kun olympiatiimien ja haastajatiimien jälkeen ei ns. “kolmos, nelos, vitos, jne” tiimejä ollut mukana. Kyseessä oli suurimmalle osalle rationaalisesti maansisäisistä asioistaan päättäville purjehdusmaille olympiakarsinta, joka näkyi selkeästi monen tiimin osalta siinä, että tähän hetkeen oli valmistauduttu koko olympiadin ajan. Senkin takia pidimme kevyen ja keskituulen onnistumisia arvossa.

kuva: Thom Touw

Valitettavasti hyvän tuurin vuolas vuorovesi kääntyi kolmantena päivänä, kun stuuran fallin toppilukko hajosi juuri ennen ensimmäistä lähtöä. Luulimme lukon kulman olleen väärä, sillä edellisinä päivinä oli lukko päässyt kerran tipahtamaan kisan aikana, mutta rantaan tultua selvisi totuus: mitään stopperia ei topissa enää ollut. Murphyn lain takia olisi vanhasta mastosta uuteen siirretty toppilukko pitänyt tarkistaa, mutta valitettavasti allekirjoittaneen kokemus toppilukoista on vielä suhteellisen vähäinen, ja oppiminen on sujunut parhaiten yritys-erehdys periaatteella. Stuura 15cm alhaalla ensimmäisessä lähdössä kovassa tuulessa näkyi, ja tulos oli sitten sen mukainen. No joka tapauksessa, vaihdoimme toppilukon, ja otimme opiksi.

Finaalien alkaessa kisa koveni selkeästi, ja tilaa virheille oli erittäin vähän. Oikuttelevassa tuulessa ja virrassa seurasi välillä onnistumisia, välillä epäonnistumisia. Isoin ongelma oli kuitenkin venevauhti: emme kulkeneet vieläkään niin hyvin kuin edellisellä veneellä sillä balanssia ei vielä ole hiottu samalle tasolle. Homma parani kisaviikon aikana, mutta töitä on vielä tehtävä ennen EM-kisoja. Loppusijoitus 21. jäi hiukan harmittamaan, sillä homma jäi kiinni 2:sta tosi huonosta lähdöstä. Silti, loppujen lopuksi, syytä surkutteluun tuskin on, ja voimme todeta, että suoritusvarmuus ja suoritusten taso on noussut tasaisesti.

Kaksi viimeistä päivää koutsi-Petri makasi sairaana sängyssä, eli kotimatka rantaan oli pitkä, jopa pidempi kuin Medemblikissä. Kuukauden mittainen kevät reissu, joka poikkesi hiukan vanhoista tutuista linjoista löysi yhteiseksi nimittäjäkseen lämpötilan: oli niin perkeleen kylmä koko ajan, eikä otsikot Suomen helleaallosta lämmittäneet juurikaan mieltä. Viimeisen startin jälkeen pakkasimme kamat ennätysvauhtia vesisateessa, ja ennätimme juuri Suomen joukkueen teamdinnerille. Team dinnerin jälkeen nostimme heti kytkintä, ja päätimme tehdä uuden Weymouth-Helsinki reittiennätyksen. 45 tuntia myöhemmin, kolmen laivamatkan, muutaman tuhannen kilometrin ja kahden aikavyöhykkeen ylityksen jälkeen, makasimme jälleen kerran sängyssä onnellisina ja valmiina uusiin seikkailuihin.

Välillä pitää ottaa riski. Jo perinteeksi muodostunut keväinen veneen rakennusprojekti “aurinkolomakohde” Medemblikissä kannatti, ja ehdimme juuri ja juuri kisaan mukaan. Sade ei juurikaan vaivannut tänäkään vuonna, mutta sen sijaan on pakko tunnustaa että oli niin pirun kylmä. Veneenlaitto rutiinien parannuttua vuosi vuodelta on tämä tie selkeästi kustannustehokkain ja varmin, jos haluamme purjehtia kunnolla laitetulla vesitiiviillä veneellä. Onkin aika paljastaa uusi veneemme malttamattomille lukijoille: turkoosipohjainen “Roots & Culture” kasautui kolmen miehen voimin kuudessa päivässä.

Sitten itse kisaan. Valmistautumisen olisi voinut ehkä tehdä paremmin rakentamalla veneen lähes valmiiksi vaikka Hyèresissä, ja sen sijaan, että olisimme testanneet venettä ennen ensimmäistä kisapäivää, painuimme koko porukka unten maille rättiväsyneinä. Ensimmäinen päivä olikin sitten varsin tuulinen, ja ehdimme hädin tuskin mitata trimmit, kun olikin jo aika purjehtia ulos kuuden mailin päähän rata-alueelle kello 11 starttiin. Trimmit olivat “siinä missä ne olivat” ja selvitimmekin ensimmäisen päivän vain kevyillä ongelmilla, kuten ilman ylä- ja alagaijaa, ja prototyyppi salaisesta kölilistasysteemistäkin irtosi siinä samassa. Tiesimme kuitenkin, että tämä skaba oli vain sisäänajoa varten. Sitä se sitten kirjaimellisesti olikin: sisään ajoa kryssien satamaan kuusi mailia vastatuuleen. Tavoittelimme vielä ennen viimeistä päivää top10:ä eli medal race paikkaa, mutta valitettavasti pari viimeistä lähtöä ei sujunut ihan nappiin kovassa maatuulessa. Nyt tätä kirjoittaessani olemme juuri palanneet rantaan yhden purjehditun lähdön jälkeen, ja loput lähdöt on lykätty myöhemmäksi kovan tuulen vuoksi. Huomisen ennuste “last racea” eli “dagen efter medal race finaalia” varten on lykätty, ja huomisen ennuste on kovenemaan päin. Vuorossa on siis oman fleetin (ne vuokraveneet…) pakkaus ja valmistautuminen lyhyeeseen road trippiin.

Näin kisan loputtua pahimmat lastentaudit veneestä on karsittu ja koimme kisan hyödylliseksi (rata-alue olisi voinut olla ehkä lähempänä), mutta maston kanssa on vielä isoja ongelmia. Onneksi seuraavaan kisaan on kuitenkin muutama päivä aikaa, joten ehdimme nikkaroida hiukan ajankuluksi vähintään yhtä sateisessa Etelä-Englannissa. Siihen asti, peace.

Hyvää toukokuun alkua lukijoille, vappu sujui varmasti kaikilla joko selkeästi tai railakkaasti mutta kuitenkin vapaalla tyylillä, kuten myös meidän Hyéresin matka. Uudeksi perinteeksi on nyt näköjään muodostunut pikavisiitti Milanossa, josta toimme uuden veneen rungon Hyéresin camping alueelle puunattavaksi. Emme valitettavasti edenneet tiukan skabatahdin takia veneen laitossa, mutta etenimme tehtaalla sen verran hyvin, ettei huolta veneen valmistumisesta Medemblikin kisaa varten ole.

Sää Hyéresissä oli aurinkoinen ja kevyehkö. Poissaolessamme kuukauden sadekiintiö oli ilmeisesti tullut täyteen, sillä koko reissulla ei sadepilven hattaraa näkynyt mailla halmeilla tahi kallioilla kukkuloilla. Saavuimme tuttuun tapaan varsin nopeasti Milanosta, ja matka aikaa kertyi kuutisen tuntia nepa katolla. Paikalla olivat vastassa jo “hoodien pojat” eli Pyry ja nuorempi gasti-Matias valmennusjohdon kanssa. Pojat lainasivat venettämme treenien ja skabojen ajaksi, ja auttoivat valmistautumisessa laskemalla kumiveneen ja nostamalla myös meidän veneemme trailerilta alas, mikä oli varsin buenoa. Kun veneet oli rikattu ranskalaisten pinjapuiden siimeksessä sataman perimmäisellä parkkipaikalla, suojassa ikävältä tuulelta ja uteliailta silmiltä, kävimme ottamassa pikku setit poikien kanssa ulkona ilta-auringossa nopeasti kevenevässä kelissä.

Kamat tarvitsivat kipeää fiilausta, sillä ongelmia on tuottanut maston taipuma koko kevään. Joudumme kompensoimaan balanssin kannalta väärään suuntaan, ja siksipä allekirjoittanut ja koutsi olivat kehittäneet joukon kikkoja ongelmia torjumaan. Osa niistä toimi, osa ei.

Itse skabaan oli saatu sen verran paljon jälki-ilmoittautuneita, että osallistujamäärä nousi 105 veneeseen. Ensimmäinen päivä purjehdittiin erittäin vaihtelevassa 10-20knotsin kelissä, joka sujui meiltä kohtalaisesti. Seuraavina päivinä oli sitten kevyttä tai kevyttä keskituulta, ja viimeisenä päivänä kovenevaa keskituulta. Onnistumisia ja epäonnistumisia tuli tasaisesti erittäin isossa fleetissä, ja vaikeasti shiftailevassa tuulessa, ja loppusijoituksemme oli 24. Tästä on hyvä jatkaa, mutta valitettavasti nämä 20 kieppeillä olevat sijat eivät enää lämmitä – nälkä on kasvanut jo sen verran. Sen sijaan ihmetystä herätti ranskalaisten tuloskunto, jotka hakkasivat top 3 sijoja melkein joka startissa. Kun yhdessä lähdössä tulimme maalilinjalle kolmantena, ja vaikka matka taakse oli pitkä, olivat ranskalaiset tulleet maaliin jo kauan ennen ja vieläpä karsintojen takia toisiaan vastaan mätsäten! Kukapa siis pystyisi pysäyttämään ranskalaiset?

Kisan jälkeen totesimme, että uusi masto, uudet kujeet. Tuoreita stagoja on vielä käyttämättä muutama, ja varalle on vielä pakko varmaan hankkia muutama, jos meinasimme rikkoa mastoja samaa tahtia. Kilpailun jälkeen aloitimme siirtymisen kohti Medemblikkiä seuraavana aamuna. Aikataulu oli kohtuullisen tiukka, sillä lento olisi seuraavana aamuna kello 11, mikä tarkoitti sitä, että maaliin oli kuljettava suoraan kulkematta varikon tai vankilan kautta. Läheltä meinasi liipata jo Toulonin jälkeen – poliisiratsiassa yhdistelmämme punnittiin, mutta onneksi sekä kuski että traileri kuormineen sai puhtaat paperit, ja matka kohti uusia seikkailuja sai jatkua rauhassa, ennen kuin Teemu “Rekkis” Rantanen tuli apukuskiksi laser-kuorman pelkääjän paikalta.

Nyt takana suoraan pidemmän kisareissun jälkeen on vappu, ja heti sen jälkeen seuraavana päivänä suoritetut liiton mielipiteitä jakavat kuntotestit. Valitettavasti allekirjoittaneella luisui vappu hiukan pitkäksi, mikä näkyi hiukan kuntotesteissä, mutta ajankohta nähdä kavereita on yksi ainoita vuodessa, joten tämä annettakoon anteeksi. Seuraavana vuorossa on koulun pakettiin saatto niin kuin se suinkin on vain mahdollista, ja 16.5 siirtyminen takaisin Medemblikkiin Hollantiin, jossa pora laulaa muutaman päivän ajan aamun koittoon, ja uusi runkomme saa tulikasteen.

Seuraavassa julkaisussa paljastamme hiukan detaileja ja nimen uudesta veneestä, eli hyvää kannattaa odottaa! Peace ja vappu-jee!