Turska2.net sailblog

Feels good to be back, toteaa yksi jos toinenkin jenkkiräppäri biisiensä alkupuolella, vaikkeivat koskaan ole edes oikeasti poistuneet räppiareenoilta. Samanlaisilla fiiliksillä matkattiin tänäkin keväänä Palma de Mallorcalle viiden päivän teholeirille. Palma tarjosi tällä kertaa vaihtelevaa säätä, aallokkoa ja joka päivä purjehdittavaa keliä. Kaiken tämän lisäksi rannalle oli kasaantunut puolen metrin valli sitkeää merilevää, jonka ylittäminen vaati todellisia ponnisteluja. Ilmeisesti klubin tarjoama traktori oli tulossa lanaamaan levät sinne minne ne kuuluukin, mutta luonnonsuojelijat olivat pistäneet projektille stopin. Niin, ja uutuutena merilevän lisäksi mukana oli myös kaksi uutta suomalaista tyttövenekuntaa!

Blogia kirjaileva kippari pyrkii suhtautumaan tänä keväänä koulunkäyntiin hiukan totisemmalla asenteella, jotta ensi syksynä ei välttämättä koulukirjoihin tarvitsisi koskea, ja sen takia toimimme niin että Niksu lensi etukäteen Nizzaan noutamaan Cannesin basecampista auton, veneen ja mastot, ja itse lensin perässä kolme päivää myöhemmin. Taktiikka toimi, ja purjehdimme jo samana päivänä kun saavuin Palmalle!

Viime leirillä huomiota herättivät meidän isohko mastoarsenaali, tällä kertaa taas veneiden määrä, sillä mukana kulki ylimääräinen nepa! Voimmekin siis todeta hyvillä mielin, että homma ei jää enää varusteista kiinni. Ja nuorisolle, jotka tätä blogia lukevat, vielä huomautuksena että se varavene ei ole pakollinen investointi. Tarkoitus oli laittaa Amerikan pojat purjehtimaan kakkosveneellä, mutta kun vene oli jo lähtenyt Suomesta, ilmoittivat pojat ostaneensa uuden. Kakkosveneelle on kuitenkin jo mahdollisesti löydetty purjehtija Palman kisaa varten, joten tyhjän pantiksi vene ei jää.

Saimme aikaiseksi viisi päivää niin hyvää treeniä, että päätimme suosiolla jättää viimeisen päivän palautumiseen ja kotimatkaan valmistautumiseen. Kryssivauhtia löydettiin toivotusti lisää lenssin kulkiessa entiseen malliin kovaa kyytiä. Viimeisenä päivänä Niksun huilatessa hotellilla lähdin vielä vesille tyttöjen kanssa antamaan hiukan ylimääräistä inputtia apuvalmentajana. Oli siistiä huomata, miten nopeasti tytöt kehittyvät! Oikotietä onneen tässä lajissa ei ole, mutta kaikkien ei tosiaan tarvitse kulkea sitä kivisintä tietä, mikä Suomessa on ollut erinäisistä syistä varsin suosittua. Tähän väliin iso käsi ylös Tusselle, jonka valmennusmetodeihin kuului opettaa asiat oikein detaileja myöten heti alussa, jotta virheistä ei myöhemmin tarvitsisi oppia pois. Tämän vuosikymmen nepaskiglarit ovat ottaneet opiksi!

Miamin MC-kisasta on vierähtänyt jo tovi ja aivot ovat saaneet tuulettua hetken aikaa. Kisaan lähdettiin hyvin levänneenä, sillä ennen skabaa ilmassa oli reiluhkoa väsymistä ja ongelmia tiimin sisällä. Lepo auttoi ja ongelmat ratkesivat, ja purjehdus oli suht rentoa alusta asti. Valitettavasti fleetti oli tänä vuonna kuitenkin todella liukas, ja extreme vanhat kamat eivät suoraan sanoen auttaneet asiaan. Silti homma ei vene vauhdista jäänyt kiinni, ja kärjen perässä pysyttiin siinä miten normaalistikkin. Toiseksi viimeisenä päivänä napattu varaslähtö pilasi muuten kohtuu tasaisen sarjan, ja kuten luonnollista, se olisi ollut meidän paras startti. Ei vissiin kannata pitää niitä muotoviivoja fokassa, jos muillakaan ei ole! Loppusija 21. oli siis pettymys, sillä parempaan olisi pystytty. Taistelimme silti alusta loppuun, ja muutamaan otteeseen toivottomalta näyttänyt tilanne käännettiin ihan hyväksi startiksi. Tosin liian usein kävi myös “huono tuuri” (yleensä niillä hetkillä jos tuuli kääntyi tai shiftasi lenssillä rajusti) ja sijoituksissa tiputtiin. Ylämerkillä oltiin yleensä vähintään keskivaiheilla fleettiä, muttei tällä kertaa valitettavasti kertaakaan top-5:ssä.

Onneksi kuitenkin kisan jälkeen tilanteen voi aina nollata joko perinteisillä keinoilla tai rentoutuen. Vanhaan ikääni vedoten olen viime aikoina suosinut jälkimmäistä vaihtoehtoa. Palasimme kisan jälkeen taas treenikaveriemme kämpille Miamin pohjoispuolelle. Muutaman päivän saunominen ja altaassa kylpeminen auttoi, ja vielä lähdettyämme perheen pää loihti meille mahtavan miekkakala-aterian. Oli siis helppo nostaa kytkintä ja palata takaisin kotiin hymyssä suin.

Huonojen kisafiilisten siivittämänä myös liiton päävalmenta Esko Rechardilta on kuulunut käsky keväiseen kehityskeskusteluun. Onneksi meiltä sentään vaaditaan parempia tuloksia, laadukkaampaa harjoittelua ja enemmän vesitunteja niin meiltä, kuin koutsilta. Onneksi tässä lajissa on muutakin sisältöä kuin pelkkä kilpailu, joka itsessään tosin on siistiä.

Seuraavana vuorossa on perinteinen Palman leiri, jossa tänä vuonna purjehtii neljä suomalaisvenettä, joista kaksi on uusia naisistoja. Valitettavasti kentältä on kantautunut tieto, että Suomen ykkösnaisisto Hanna ja Miksu ovat lopettaneet. Oli mahtavaa purjehtia kanssanne viime vuodet, ja toivotamme onnea mikäli uusia projekteja ilmaantuu, ja yritämme viittoa uudet tytöt oikeille teille yhdessä. Mitä tapahtuu Palmalla lukee tälläkin kertaa yksityiskohtineen Turska2-blogissa, ja lähtö saksalaisten luvatulle saarelle seuraa vuorossa ensi viikon lopulla, joten parasta pysyä kuulolla!

Pohjois-Amerikan mestaruudet osoittautuivat erinomaisiksi, joskin aika sekaviksi skaboiksi. Jostain syystä ainut hyvä lähtö vedettiin tällä kertaa kovassa tuulessa, ja loput startit olivatkin sitten aikamoista alamäkeä, eli kärjestä kohti perää. Viimeinen päivä jätti vähän happaman maun suuhun, kun päivän toka startti mitätöitiin lautakunnan mogan takia, ja viimeinen startti olikin sitten varaslähtö. Luonnollisesti näissä tultiin hyvin byyriin. Starttaaminen alkoi kuitenkin toimia pienen takkuilun jälkeen, joten tavoitteet saavutettiin – loppu hyvin, kaikki hyvin. Kisan jälkeen vedettiin sitten vielä ruotsalaisten kanssa kevyen tuulen treenisetti kunnollisissa Floridan olosuhteissa.

Työn seurasi tietysti huvi, mikä kulminoitui tällä kertaa Pohjois-Miamiin, jossa amerikan isäntämme majailevat. Mukava rantatontti oli erittäin rauhallinen, ja ilmeisesti seutu on varsin haluttua, sillä itse Tiger Woods rakentaa suoraan naapuriin omaa huvilaansa. Meille tarjoutui sopiva mahdollisuus ottaa vähän lisää irti Atlantin läntisestä päästä, vaikkakin tällä kertaa ei surffattavia aaltoja ollut valitettavasti tarjolla!

Eli this is how we do it! Huomenna jatketaan jälleen aamulenkillä ja vesitreeneillä kello 11. Illalla vuorossa on paintballmatsi 49er-jengin kanssa, ja sen jälkeen Suomen joukkueen team dinner. Miami Rolex OCR alkaa sunnuntaina, joten pysykää kanavilla!

Uskoisin, että suurimmalle osalle lukijoistamme ”liskojen yö” on jokseenkin tuttu juttu. Tällä kertaa ne öisillä seinillä niljakkaasti matelevat selkärangattomat päättivät ilmestyä maan pinnalle päiväs aikaan, ja pääsimmekin seuraamaan, miten niin pienet kuin vähän isommatkin matelijat seikkailivat välillä veneessä, maalla ja vedessä. Ilmaston muutoksen uhriksi joutunut hännästään pää alaspäin roikkuva lisko on iguaani, joka ilmeisesti tipahti puusta yöpakkasten aikana. Sen sijaan ylhäällä olevassa kuvassa käsiteltävä eläin on aito villi-alligaattori, jonka sisäisen crocodile dundeensä löytänyt blogikirjoittaja pyydysti rämesafarilta. Huomatkaa selkeä henkinen yhteys.

Olemme treenanneet nyt viikon verran amerikan ihmeiden kanssa, ja tehneet tuttavuutta vähän uusiin välineisiin. Onko testeistä mitään iloa tuloksien kannalta en tiedä, mutta uusia juttuja purjeista voi näköjään oppia koko ajan!  Tänään alkaneiden treeniskabojen aikana vanha lainevene liikkui toivotulla tavalla, mutta näköjään epätasaisesta sarjasta johtuen välillä väärään suuntaan. Kovan tuulen purjehtiminen pitkästä aikaa näköjään vie veronsa.

Luvassa on vielä kaks päivää treeniskabaa, jonka jälkeen pidetään jälleen vapaa päivä. Tarkoitus olisi etsiytyä joko NHL tai NBA matsiin, ja illastaa purjehtijoiden kesken paikallisessa Kalastaja torpassa eli Hootersissa. Lämpötilan pitäisi pysyä inhimillisellä tasolla, eli 25 celsiusasteen yläpuolella! The heat is on…

Hellurei ja mahtavaa alkavaa vuotta 2010! Tammikuu on täynnä tyhjiä uuden vuoden lupauksia, ja meidän kalenterissa se tarkoittaa kauden pisintä ja perinteistä (ollaan täällä jo toista kertaa) talvileiriä Floridan lämmössä. Miamissa ovat isoja niin autot, ruoka-annokset kuin ihmisetkin ja  sodajuomatk täytetään veloituksetta raflassa. Amerikka on mahdollisuuksien maa, ja tällä kertaa ilmastonlämpenemisenä tunnettu ilmiö petti meidät pahemman kerran, sillä tänään oli kylmin päivä sitten vuoden 1973. CNN:n uutiset kertoivat karua kieltä pilalle menneestä sadosta, puista tippuilevista jäätyneistä iguaaneista ja merikilpikonniakin evakuoitiin akvariumiin lämmittelemään. Kerrassaan mahtavaa. Kuulimme jopa sydäntä särkeviä huhuja Bahamalta, jossa 49er purjehtijat joutuivat itseasiassa käyttämään märkäpukuva kisojen aikana!

Vaikka sää ei siis tänään ollutkaan kuin nepapurjehtijan tyttöystävä, on puitteet muuten kunnossa. Uskollinen kisaratsumme “Butthead” odotti meitä Key Biscaynen saarella, ja hiukan paremmassa tilassa kuin viime vuonna: mastonkaulan repsottavat kuidut olivat saaneet kyytiä, ja itse vaijeri vaihdettu. Peräsinosasto oli vahvistettu ja helat vaihdettu uusiin. Olimme käyttäneet tätä venettä viimeksi itse vuosi sitten, joten jos jokin systeemeistä ei toiminut niin “blame it on al… artist”.

Huomenna on vielä luvassa kylmää, sen jälkeen sää lämpenee. Onneksi kuitenkin vesi on aina 20 astetta… Kuten viime vuonna, tälläkin kerralla on luvassa matkakuvia joten pysykää kuulolla! Ohjelmassa on parin viikon päästä Pohjois-Amerikan Mestaruuskisat, jonka jälkeen jatketaan Maailman Cupilla.

photo: Fabio Taccola

Hyvää Joulua ja riemukasta Uutta Vuotta kaikille lukijoille! Vauhdikkaan vuoden 2009 päätteeksi palasimme juuri Joulu-treeneistä. Joululahjaksi teille hyvät lukijat, julkaisen vielä pienen katsauksen joulukuun alun Imperia Winter Regatasta, joka jäi niin kilpailun luonteen kuin aikataulujen kireyden takia täydelliseen tiedotuskatveeseen.

Eli palataan takaisin joulukuun alkuun. Uhmaten tiukkaa tentti-, treeni- ja pikkujouluohjelmaa lähdimme vielä vuoden viimeiseen taistoon oikeastaan hiukan pakon sanelemana, sillä veneemme oli säilössä edellisessä kirjoituksessa mainitun Oliiviöljytehtaan pihalla sovitusti näihin kilpailuihin asti. Niksu lensi aamulla etukäteen rikaamaan veneen, ja nouti sitten suoraan Espanjan tunnilta illalla koneeseen ennättäneen kipparin Nizzan kentältä.

Tälläkin kertaa majoitus oli kaverien järjestämä – olimme Genovan Northin loftin luottomiehen Francescon perheen täysylläpidossa rannasta kohoavan vuoren seinämällä sijainneessa ”mökissä”. Perheen äiti oli äärimmäisen vieraan varainen, varsinkin huomioiden että meidän lisäksi talossa majaili toinen italialainen tiimi: aamuherätyksen jälkeen seurasi gourmet-aamiainen, ja illalla pöydässä oli italialaiseen malliin kolmen ruokalajin päivällinen! Oli helppo hymyillä, vaikka suurin osa päivistä vettä tuli aivan riittävästi ja tuuli oli epävakaa ja oikutteleva kuin emorokkia kuunteleva teini. Valitettavasti kuitenkin isäntäjoukkueemme koki kolauksen kesken kisan, kun isäntämme alkoi tapella jo toisena päivänä gastinsa kanssa vesillä. Pojat pakkasivat veneen, ja isäntä häipyi vähin äänin junalla takaisin Genovaan. Jäimme ymmällämme täyshoitolaan ilman talon isäntää! Muistimme kuitenkin mammaa kukkasilla ja maistuvalla viinillä, ja tämä takasi meille mahdollisuuden palata samaan majapaikkaan uudemman kerran..

Oli siistiä nähdä pitkästä aikaa frendejä, ja palautella taas vähän tuntumaa veneeseen, vaikkei edellisestä treenisessiosta nyt niin pitkää aikaa ollutkaan. Tällä kertaa edellisen leirin treenikaverit, eli ex-valmentamamme Enrico ja Giulio pyyhkivät muilla spagettilautasta, ja voittivat kisan semi-suvereenilla kevyen tuulen vauhdilla! Saimme itse tyytyä viidenteen sijaan alkukisan kankeuden takia.

Kisan jälkeen suuntasimme auton ja veneen kanssa kohti Cannesia, jota ennen Niksu tiputti kiireiseksi businessmieheksi opiskelevan kipparin etukäteen lentokentälle. Loppu hyvin, kaikki hyvin… Nyt vuorossa on haavojen nuolemista ja treeniä kotona, jonka jälkeen siirrytään tosi toimiin Miamiin 7. tammikuuta. Menossa on mukana Me, Lefko ja Amerikan ihmeet eli Charlie, Hans ja Kevin eli uudet seikkailut Amerikan mantereella! Ja kuten luonnollista, ei heikko hermoisille… Peace ja and Christmaslove!

Hyvää avattua talvitreenikautta kaikille lukijoille! Olimme tänä syksynä onnekkaita, ja saimme veneemme Eurooppaan kohtuuttoman helposti. Faija päätti palata kolmen vuosikymmenen tauon jälkeen kisaradoille Louhella. Tällä kertaa harjoittelu tapahtuisi tosin eri “kotivesillä”, sillä kyinen Suomenlahti oli päätetty korvata Cannesin lahdella. Samassa kuormassa matkasi myös yksi iso jänis, eli nepa. Otimme lennot Nizzaan poikkeuksellisesti koko perheen voimin, mikä oli hiukan outoa, sillä ihan vähään aikaan ei ole yhteis-menomatkoja tehty.

Joka tapauksessa, oli siistiä nähdä aurinko pitkästä aikaa. Sää Cannesissa oli mukavan leuto, ja toiveet rusketuksen takaisin haalimisesta olivat korkealla. Oli mukava huomata, miten nukkuminenkin oli helpompaa kun yöllä ja päivällä on selkeä ero. Seurasimme hetken, kun vanhat miehet ähelsivät Louhen kimpussa, ja viimein nostimme kytkintä suuntana Ligurian (Italian Rivieran) Genova. Ajettavana oli noin 300 kilometriä, eli illalla oli tiedossa rikaus ja majoittuminen.

Tällä kertaa isäntä seuranamme toimi Italian vanhin, rikkain ja tärkein pursiseura Yacth Club Italiano. Genovan vanhan sataman kupeessa sijaitseva yli satavuotinen seura on vähän kuin meidän NJK:mme, eli käytännössä Italian purjehtijaliiton perustaja ja tärkein hallinnoija. Myös ongelmat ovat hiukan samankaltaiset: vaikutusvallastaan huolimatta Genovan halki menevä rantamoottoritie oli aikoinaan rakennettu kulkemaan seuran yli, ja ympäristö oli muuttunut teollisuusalueeksi, jossa muun muassa myös suomalainen Wärtsilä operoi. Välillä jopa suomalaiselle jo-melkein-kaiken-kokeneelle purjehtijalle oli epäselvää ollaanko ghetossa vai selvillä vesillä…

Joka tapauksessa klubin puitteet olivat kunnossa. Kutsun saatuamme selvisi myös, että majoitus hiukan hotellia muistuttavasta purjehduskoulurakennuksesta (iso klubirakennus oli tietty erikseen, mutta sinne ei näillä vaatteilla ollut asiaa) oli järjestetty ja ilmainen. Olimme tietty fiiliksissä, ja samoin treenikaverimme Giulio ja ex-coachi Enrico eli Chicco. Pojat olivat olleet juuri Italian sisäisessä skabassa toisena, jättäen taakse kaikki kokeneet tiimit, joten potentiaalia kyllä löytyy. Tosin kummatkin ovat kokeneita kehäraakkeja, ja nepa tuttu vene. Ja meriittejä löytyy muualtakin: Giulio on Italian Melges 20 mestari, ja Chicco saapui juuri Melges MM:stä, jossa hänen tiiminsä sijoittui 8:ksi. Ja tyypilliseen tapaan nämä pojat eivät ilmaiseksi suostu näihin veneisiin hyppäämään… Mukana oli myös naapuriklubien kaverit, jotka takasivat, ettei niin vesillä kuin iltaisin ollut tylsää!

Saimme kasaan kahdeksan tehokasta treenipäivää, joista suurinosa vesisateessa. Puolessa välissä pidimme myös yhden välipäivän. Tässä lyhyessä ajassa Genova tuli kohtuullisen tutuksi, ja on pakko hehkuttaa vielä Genovan vanhaa kaupunkia, joka kokonaisuudessaan on maailman suurin lähes alkuperäisessä sheipissään säilytetty. Jouduimme todistamaan myös muita mielenkiintoisia ilmiötä, kuten paremman väen korttelin läheisyydessä itseään kaupittelevat transvestiitit. Tutustuimme myös iltaelämään: keskiviikko ja perjantai-iltaisin vanhan kaupungin kadut, tai oikeastaan yksi tietty alue, Viccioli, täyttyi baareissa notkuvista nuorista (sää sallii näillä leveysasteilla terassit vielä tähän aikaan vuodesta), jotka onnistuivat näin meidän näkökulmasta pitämään hauskaa ihan suht selvinpäin. Tämä sopi meillekin, sillä alkoholihan tunnetusti lihottaa.

Ehdimme myös melkein aiheuttaa isäntäseurallemme 2000€:n laskun. Genovan satama on todella ahdas, ja turvallisuuden vuoksi ulos saa purjehtia vain ulos vievän kanaalin pohjoispuolta. Tämä tarkoittaa itätuulella noin 100 vendaa… Olimme kuulemma liian lähellä keskialuetta, ja paikallinen poliisipäällikkö repi tämän vuoksi pelihousunsa. Homma hoidettiin puhumalla, ja ilmeisesti olemme vastaisuudessakin tervetulleita. Ja kuten aina, omasta mielestämme emme tehneet mitään väärää, varsinkaan kun huomasimme miten viimeisinä päivinä naapuriseuran pojat ajelivat laivaväylän väärää puolta.

Perinteiset källit, kuten lentokoneesta myöhästyminen meinattiin kokea tälläkin kertaa. Aamu tuimaan totesin varauksen tarkistettuani, että ”se lento lähteekin kahdelta eikä kahdeksalta”. Paikalliset kaverit järjestivät meille veneen säilytyksen 100km länteen päin Genovasta Imperian kylästä (joka siis on seuraava etappimme) paikallisen oliiviöljytehtaan pihalta. Sieltä jatkoimme matkaa Nizzaa junalla, ja 5 minuutin marginaalilla ehdimme lennolle.

Eli kausi vaihtuu, mutta meininki ei juurikaan muutu. Iso kiitos Genovan pojille! Meidän seikkailut jatkuvat vähän yli parin viikon päästä – venesäilytyksemme käytännössä edellyttää meitä osallistumaan Imperiassa järjestettävään kisaan (jonka allekirjoittanut voitti viimeksi 2007 Nikon kanssa). Mestoilla tullaa näkemään myös viime kesäisissä postauksissa seikkailleet pahamaineiset Saksan sankarit, ja ehkä myös muita kavereita ja tuttuja… Eli stay tuned, peace, and 470 love!

Ensimmäiset reaktiot oli tietysti “ei mitään järkeä”. Vaikka niin kippari, “päärahoittaja” kuin suurin osa yleisöstäkin suhtautuivat ensi metreillä tähän veljesten kollaboraation epäillen, oli taustalla jo pidempään kummunnut ehdotuksia samaan veneeseen hyppäämisestä. Edellisen olympiaprojektin viime metrit, tai kaksi viimeistä vuotta, olivat tosi raskaat yrittäessämme yhdessä nostaa tasoa olympiakentien vaatimuksiin ihan omin voimin, käytännössä ilman minkään näköistä tukea liitto yms. tasolta. Ihan hyvin homma onnistui, vaikka joukkomme oli varsin nuorta kokeneempien kisaratsujen rinnalla. Jatkuvana ongelmana oli kuitenkin intensiivinen panostus tavoitteesiimme, ja jatkuva laihari, joka alkoi rokottaa taistelumielialaa. Sinänsä jatkuvassa säännöstelyssä, kuten pakettiautomajoituksessa ei ollut mitään vikaa, mutta kaikki yhdistettynä aiheutti paljon väsymystä. Olympialaisten jälkeen totesimme porukalla, että vaikka hauskaa oli ollut (ja rahaa palanut pirusti), jotain oli pakko muuttaa.

Niksun aloitteesta homma lähti viime syksynä käyntiin. Sovimme, että eka vuosi vasta treenataan ja kokeillaan mahdutaanko samaan veneeseen. Edessä oli mitä todennäköisimmin pökä, eli erittäin tutuin VENE-lehden sanoin “rypeminen pronssi-fleetissä” (tämä muuttui myöhemmin “rypemiseksi hopea-fleetissä” tai “rypemiseksi kulta-fleetin puolen välin huonommalla puolen”), eli takaisin ihan ruohonjuuritason perusasioihin… Tärkeintä tässä vaihessa oli, että hommaan tuodaan takaisin hauskuus.

Niksu valmistautui käymällä syksyllä vesillä junnukippareiden kanssa allekirjoittaneen majaillessa Tallinnassa ja hoitaessaan itseään takaisin purjehdus-sheippiin, joka kesän raskaiden koutsausduunien jälkeen oli päässyt ‘vähän’ romahtamaan. Pitkäjänteinen työ punttisalilla kantoi hedelmää, ja osa lähipiiristä ihmettelikin miksemme vain suosiolla vaihtaneet rooleja toisin päin. Vietettyämme rauhallisen perhejoulun hyvässä seurassa Rukalla oli viimein aika aloittaa ensimmäinen yhteinen kausi.

Lähdimme tammikuun alussa Miamiin täysin takki auki: Amerikkalaiset ystävämme olivat luvanneet meille lainaveneen, ja edessä oli vierailla kamoilla puolentoista viikon treenileiri ja viikon mittainen MC-kisa. Kuten jo edellä mainitsin, allekirjoittanut oli bodannut itsensä pahasti ulos kipparinmitoista (about 70-72kg), ja Niksu oli vielä lähempänä Peking kokoa (no kuitenkin 65kg). Tämä aiheutti luonnollisesti kolleegojen joukossa aika paljon hilpeyttä. Hymy kuitenkin hyytyi kisan alkaessa, kun paukutimme tasaisesti kolmen joukkoon kahden ensimmäisen päivän aikana. Loppusijoitus kisassa oli viimein 8. Vaikka muutamaa olympiatiimiä lukuunottamatta suurin osa porukasta oli vielä lomilla, olimme varsin tyytyväisiä. Kisamenestyksestä humaltuneena olikin sitten hyvä siirtyä Key Westiin mohitoille raskaan medal race päivän jälkeen, ja sen jälkeen Times Squarelle pörräämään ja palamaan Suomeen sopivasti helmikuisia Vene-messuja varten.

Varsin ankea Etelä-Suomen talvi pakotti etsiytymään pikaisesti takaisin etelään, ja Lefkon johdolla lähti Suomen 470-edustusposse kokonaisuudessaan helmikuun lopussa Mallorcalle etsimään suuntaviivoja tulevalle kaudelle. Keskityimme lähinnä manöövereiden opetteluun (painotan sanaa opettelu) ja jälleen oli yksi askel otettu eteenpäin. Vajaan parin viikon setti Palman S’arenalissa oli muutenkin poikkeuksellinen, sillä koko hulabaloon ajan meitä siunattiin täydellisellä säällä ja mukavilla lämmöillä… Vain surffipäivien puute jäi vaivaamaan. On pakko mainita tässä välissä, miten mahtava on nepaporukan leiritunnelma tämän kaltaisissa leiriolosuhteissa, joten BIG UP kaikille nepapojille kuin myös coachille!

Lähdimme hetkeksi huilaamaan kotiin vain tullaksemme kahden viikon päästä takaisin. Tässä välissä oli sääkin sitten ehtinyt muuttua: treenasimme vesisateessa vähän yli viikon ennen mc-kisan alkua. Ilmeisesti surkea sää inspiroi, ja tykitimme jälleen kisan aluksi top-10 tuntumaan. Hyvä draivi ei kuitenkaan ihan pysynyt päällä, ja viimeisenä päivänä tipuimme 16 sijalta 26:ksi kahdella surkealla sijoituksella. Mahtoiko joukkoon liittyneillä bändäreillä ollut osuutta asiaan, mutta lentokentän tahi Palman keskustan väliä suhattiin suhteellisen ahkerasti näihin aikoihin.

Kuukausi Palmalla riittää tosiaan kenelle tahansa. Onneksi seuraava etappi oli lähellä, eli Etelä-Ranskan perinteinen purjehduskohde Hyéres, jossa 4. mc-kisa oli starttivalmiudessa vain viikon siirtymäajalla. Vaiherikas menomatka päättyi onnellisesti: omaisuuttamme ei ryöstetty, eikä kukaan jäänyt kyydistä. Palman kisan väsyttäminä koko kööri panosti muutaman päivän intensiiviseen lomailuun, kuka niin missäkin (St. Tropez-Monaco-akseli) ja milläkin tyylillä. Pääsimme kuitenkin lomailu-modesta nopeasti takaisin suoriutumiskuntoon, ja parin päivän treenin jälkeen kaikki oli valmista itse kisaa varten. Tällä kertaa itse kisa ei kuitenkaan alkanut ihan niin kuin aikaisemmin. Niin huonoa purjehdusta, kuin huonoa tuuriakin: kerran leedis menetettiin, kun ekan slöörin lopuksi tuuli pläkäsi, ja kääntyi 45 astetta, meidän tappioksi. Onneksi paikkasimme karsintojen lopussa yhdellä 5:lla, ja siirsimme itsemme takaisin kulta-fleettiin. Tästä olikin hyvä jatkaa, ja myhäilimme tyytyväisyydestä jo pelkästään sen takia, että tavoitteeksi oli asetettu kultafleetti Palman ja Hyéresin kisoissa! Aikamoinen turnee pitkästä aikaa… Väsyneinä, mutta onnellisina lensimme takaisin kotiin. Koko kevät oli käytännössä matkustettu, ja allekirjoittanut hoiti kouluasioitaan mitä erikoisimmissa osoitteissa, kuten S’arenalin Sport Pubissa tai Replay Cafessa. Kummassakin sai olla yksin rauhassa, ja langattoman netin sai käyttöönsä, mikäli sijoitti rahansa yhteen olueeseen. Suurinosa töistä hoitui, mutta paljon oli vielä paikattavaa…

Toukokuun Medemblik jäi tällä kertaa yliopistotenttien takia väliin, eikä edellä mainituista syistä vesillekkään oikein päästy. Kävimme kotimaassa vain pari kertaa kokeilemassa: ensimmäisellä kerralla tuuli vaihteli 20-0 knuuban välillä ja kääntyili hervottomasti 180 astetta. Toisella kerralla oli aurinkoista ja lämmintä. Petri hinasi meidät ulos lenssitreeniä varten. Spinnu ylös ja tukka putkelle, nyt hiottaisiin heikkoa kohtaa. Valitettavasti kuitenkin peräsinakseli oli kiinnitetty väärin, ja eipä aikaakaan kun taistelimme purjeita alas ja kohteena olisi kotimatka takaisin hinauksessa. Valitettavasti samaan aikaan päällemme iski mediahuomiotakin saanut rae-myrsky (se oikeasti ilmestyi yllättäen, kuin pysäköintisakko!). Selvisi selviytymistaistelu kohti kotiin salamoiden iloisesti iskiessä joka puolelle ympärillämme, ja onneksemme mitään ei hajonnut / kukaan ei kuollut. Viesti oli siis selvä: ei edes kannata yrittää käydä vesillä Suomessa.

Toivottomuutta täynnä olleen toukokuun jälkeen poistuimme tenttien (jotka hoituivat muuten kunnialla, vain yksi reputettu kurssi koko vuonna!) jälkeen välittömästi Eurooppaan. Kesäkuun alussa ohjelmassa oli EM-kisat Lake Traunseella, tai näin kavereiden kesken Traumaseellä. Ihmettelimme yhdessä seurueeseen liittyneiden Amerikan vahvistusten kanssa miksi vastaavilla lätäköillä ylipäätänsä järjestetään kisoja. Vanha sanonta “this is not a yacth club” päti hyvin Itävallan maisemissa, vaikkakin merkitys oli toinen eikä yhtä negatiivinen kuin Suomen oloissa. Sehän ei kuitenkaan estänyt meitä ottamaan iloa irti Itävallan antimista, ja ehkä rento tunnelma siivitti meidät kauden huipputulokseen näissä järvikisoissa: kultafleetin 25! Joka tapauksessa harvempien kisojen aikana ehtii nähdä yhtä paljon kaunista luontoa, nauttia pitkästä longboard-alamäistä… Eikä se weisbeerkään pahaa ollut!

Kisojen loputtua kesäkuun puolessa välissä teimme myös jotain historiallista, eli jätimme viimeisen illan bileet väliin. Kohteena oli kauden viides mc-skaba Pohjois-Saksassa, eli vähintäänkin yhtä legendaarisessa Kielissä. Olimme kuulleet toista yksityiskohtaisempia sankari- ja kauhutarinoita (terveisiä vain vanhoille suomalaisille nepapurjehtijoilta eräältä amerikkalaiselta valmentajalta), ja siksipä halusimme tehdä homman perinteisellä kaavalla eli Kielin campingillä. Meitä siunattiin myös suomalaisten 29er-purjehtijoiden läsnäololla, ja yhdessä perustimme Suomi-kommuunin (pakettiauto + kolme telttaa) leirin laitamille. Coachi-Lefkolla on aina olleet omat mielipiteensä Kielistä (hän ei koskaan ottanut tähän saksalaiseen karnevaaliin osaa 20-vuotisella nepaurallaan), ja onnen kaupalla pääsimme amerikkalaisten treenipartneriemme koutsin Kevinin siipien alle. Kevin tunsi vuosien kokemuksella Kielin kuin omat taskunsa, mikä edes auttoi meitä jälleen radalla loppusijoituksen ollessa 16! Tosin rata-alue oli eri kuin perinteisesti, mutta vähintään yhtä kaukana.

Kielin huono tai hyvä puoli on myös se, että juhannus jää väliin. Tässä vaiheessa matkojen väsyttämä kippari joutui siirtymään jäähylle takaisin Suomeen nuoremman gastin jatkaessa kohti Berliiniä veneiden ja saksalaisten purjehtijoiden kanssa. Oli aika ottaa uusi erilainen ote tulevaan kesään, sponsoreiden puutteesta johtuen oli aika siirtyä tulonhankintapuolelle! Häikäilemättömänä bisnesmiehenä junailin töitä itselleni amerikkalaisilta tytöiltä, joille järjestin “täyden hoidon palvelun” Kreikan J-MM:n, eli vuokrasin itseni, kumiveneen ja nepan pariksi viikoksi. Halusin kuitenkin Niksulle lisää vesitunteja, ja hiukan seuraa, joten järjestin Ninan Niksun kippariksi mukaan Kreikkaan ja “Huudien pojat” eli Pyryn ja Maden samaan kuormaan kohti Kreikkaa. Täydellinen yhtälö! Ainut mikä ei vain toiminut oli laivalippujen tilaus: kukaan ei jaksanut täyttää kaavaketta, jolla liput Italian Anconasta olisi Kreikan Igoumenitsaan hoituneet (no tietysti isohkoa rahaa vastaan). Säästimme pitkän pennin ajamalla ennakkoluulottomasti Balkanin läpi. Perillä paikalliset kaverimme  tosin sättivät meitä, ja kehottivat ottamaan paluumatkalla laivan… Ihan kiusaksi paluumatka suoritettiin myös läpi Balkanin, ja yhteensä säästimme tässä noin 2000€!

Kreikan jälkeen venevuokra jatkui Unkarissa, mutta välissä oli paljon luppoaikaa. Treenille oli tarvetta, joten keksin nopean hätäsuunnitelman: Gardalle! Otimme mukaan Saksan luottopakit Japen ja Lennyn, ja perillä meitä odottivat jenkkitytöt koutsin kanssa. Koutsi huokaisi helpotuksesta, kun saavuimme (ilmeisesti kuukausi Gardalla yhden veneen kanssa alkoi riittää), ja treenit olivat over-the-scale huippuja. Kiitos myös kaikille meitä majoittaneille ystäville, asuimme välillä muiden nurkissa ja viimeiset yöt porukalla paketti autossa! Muiden lähdettyä jäimme vielä treenaamaan Italian maajoukkueen kanssa, ja viimein oli aika lähteä viemään kuormaa Unkariin, ja lentää kotiin.

Kotona odotti rentoutuminen, 505-SM ja matkavalmistelut Kööpenhaminen MM-kisoja varten. Kultamitalit haettiin kotiin, mutta valitettavasti seuraavana aamuna kippari loukkasi itsensä useimmille tutun matkaveneemme kannella ja murtunut kylkiluu pakotti pysymään paikoillaan ihan ensimmäiseen kisapäivään asti. Loukkaantumisia koettiin muuallakin, kun treenipartnerimme Charlie mursi jalkansa useampaan osaan wakeboard-onnettomuudessa. Näin ollen jäi yksi kumivene ja nepa ylimääräiseksi reserviin, mutta ilmeisesti yleisen toimettomuuden takia (lue kylkiluu) hustling toimi niin tehokkaasti, että sain järjestettyä kummatkin vuokralle!

MM-kisat päättyi sijalle 39. mikä oli olosuhteisiin nähden ihan ok. Ainakin päästin radan ympäri, vaikka ennen kisaa näytti huonolta! Vene ei kuitenkaan liikkunut odotetulla tavalla, mikä oli pettymys, ja puolikuntoisenakin parempaan oli edellytykset. Ehkä parempi kuitenkin näin, niin ensi kaudella on vähän helpompi parantaa!

MM-kisojen jälkeen vuorossa oli SM-kisat, jossa sijoituimme kolmanneksi. Selittelyillä en uhraa tätä palsta tilaa enempää :) Syytetään yhdessä vaikka säätä tai kamoja, tai sitten oppi on mennyt perille, sillä kahden edelle kiilanneen tiimin kanssa on tehty aika syvällistä yhteistyötä kahden viime vuoden ajan. Vaikka tässä vaiheessa, syyskuun alussa, oli koulut jo alkaneet, lähdimme vielä Englantiin katsastamaan tulevat olympiavedet. Kauden viimeset matkat on yleensä aika pahoja, ja niin henkinen kuin fyysinenkin kantti on ikäänkuin tulikoetuksella. Niin myös tälläkin kertaa! Menomatka oli pitkä, ja kallis. Veneet odottivat Kööpenhamissa edellisten kisojen jäljiltä, eli Helsingissä purjehdittiin välissä lainakamoilla. Edessä oli Calais-Dover lautta, ja vielä puoli päivää moottori ja pikkuteitä kohti Weymouthia. Itse kisapaikalla maajoukkue oli majoitettu omakustanteisesti ehkä paikan kalleimpaan hotelliin (?), mikä lohkaisi mahtavan siivun koko kauden budjetistamme. Tosin on pakko sanoa, että tässä vaiheessa kautta ei teltta/pakettiautomajoitus ole enää se halutuin vaihtoehto. Vaikka vieläkin hiukan mietimme, oliko homma sen arvoista, niin vaaka kallistuu positiivisten vibojen puolelle. Nyt tiedämme tarkemmin mitä odottaa Englannilta jatkossa, ja mitä osa-alueita kehittää. Lisäksi paikallistuntemus (The Cod Fatherin hampurilaishinnasto) vähentää stressiä jatkossa. Palasimme rankan viimeisen kisapäivän jälkeen kotiin “lämä tiskissä” läpi Keski-Euroopan, ja ehdimme juuri sopivasti ajoissa Saksan laivaan (kiitos Ekille lippujen järkkäämisestä), jossa törmäsimme myös venäläisiin kilpakumppaneihimme…

Laitoimme siis viimein kamat kasaan ja kauden 2009 pakettiin lokakuun alussa! Muutamaa satunnaista vesikertaa (esim. lyhytrata SM, joissa purjehdutimme tyttöjä) lukuunottamatta olemme nyt keskittyneet kouluun, fysiikkatreeniin ja arjen rutiineihin. Sopeutuminen normaalielämään tällaisten kausien jälkeen on “joskus” vähän vaikeaa, ja sen kunniaksi päätimme avata etuajassa talvikauden 2010 jo ensi viikonloppuna Italiassa! Vanha tiimi tapaa Genovassa jälleen kerran, eli olemme menossa vanhan koutsimme Enricon vieraaksi! Enrico on palannut jälleen nepan pariin, tällä kertaa tosin gastina, ja tuntee meidän toimintatapamme hyvin, joten katsotaan mitä tulevaisuus tuo yhteistyön merkeissä tullessaan… Lisää informaatiota talven tulevista reissuista Genovan jälkeen!

Kiitos kaikille lukijoille ja frendeille menneestä kaudesta! Toivottavasti olette diggailleet näistä teksteistä ja kuvista. Kiitos yhteistyökumppaneille, eli rahaa lahjoittaneille yhdistyksille, ja Suomen RIP CURLILLE! Iso käsi ylös koko Suomen nepajengille, pidetään yhdessä purjehdus aitona, ja tuodaan se kauan sitten kadotettu hauskuus takaisin tähän lajiin… PEACE!

Saavuimme aamutuimaan turvallisesti Helsingin Vuosaareen. Viimeinen aamu etappi, eli Lauttasaaren pit-stop tuntuu näin kauden lopuksi niin hyvältä. Nyt otetaan iisisti, mietitään mennyttä kautta, ja ladataan akkuja seuraaviin koitoksiin. Kiitos jälleen Ekille laivalippujen kanssa jeesaamisesta, kamojen kuljettaminen Euroopassa ei ole aivan ilmaista. Tänä vuonna saatiin budjetti kuitenkin pysymään jotenkin aisoissa, joten emme ainakaan vielä harkitse purjehduksen ohella laittomia ammatteja!

Oli mielenkiintoista vaihtelua asua kootusti Suomen tiimin kanssa samassa hotellissa. Entinen armeijan koulutuskeskus (toinen kuva ylhäältä) oli varsin passeli sisältä, ja riittävän kaukana rannasta, joten saimme käännettyä ajatukset ainakin hetkeksi pois purjehduksesta, ja näin ollen pystyimme keskittymään paremmin pahantekoon. Moitteen sanat tulevat ehkä turhan kalliista hinnasta, ja siitä, ettei saunatiloihin ollut asiaa ilman uima-asua, eikä saunakaljaakaan saanut viedä mukanaan (saatoimme ottaa oikeuden omiimme käsiimme muutamaan otteeseen). Englantilaisilla on siis vielä paljon opittavaa meidän kulttuurista! Joka tapauksessa henkilökunta oli ystävällistä, ja ainakin lenkkipolulla oli henkeä salpaavat maisemat (kuva 2 & 3)

Ikävä kyllä tipuimme jälleen kisan silver fleettiin, tällä kertaa ruhtinaallisen 2 pisteen turvin. Harmi kyllä karsintalähtöjä oli vain 4, eli eipä saa kauheesti mogailla. Alkuun oli vaikea saada kamoja liikkeelle Englannin sekavassa aallokossa, ja puuskaisessa tuulessa. Kolmantena kisapäivänä, jolloin lähtöjä ei tosiaan pidetty kuulemma liian kovan tuulen takia, lähdimme reippaasti treenaamaan ja löysimme ongelmakohtiin ratkaisut ja saimme jopa veneenkin yhtenä kappaleena takaisin rantaan. Lefko sai napattua juuri sinä päivänä ylläolevat parit lenssikuvat, jota voi jo osaltaan pitää varsinaisena urotekona siinä kelissä. Lopputulos oli 32., ja vain Stu&G ja yksi Saku. Summa summarum, vaikka pitkä kisakausi painoi jo takana, ja latauksen löytäminen vielä yhteen “rutistukseen” oli työn takana, saimme sen minkä halusimmekin.

Seuraavana vuorossa on leikkimielinen Lyhytrata SM. Näillä näkymin kisaamme Niksun kanssa eri veneissä, ja otamme lisää tyttöjä “kenttäkoulutukseen”. Niksu osallistuu näillä näkymin Sinemin kanssa, ja Joonas Jutan. Myös muita sekapareja on huhujen mukaan tulossa, ja myös yleisölle on tarjolla yllinkyllin viihdykettä ja viihdykkeitä takaamaan mahtavan katselukokemuksen. Nähdään siis rannassa 10.10 iltapäivällä/illalla!

Keep on rockin’ ja kiitos kun seuraat meidän tiimin tarinaa! Seuraavaksi vuorossa on virallinen vuosikatsaus, eli mitä tehtiin ja mitä seuraavaksi pitäisi tehdä. Pysy linjoilla…

Korkeat rantatörmät, vasemman puolen liikenne ja fish ‘n chips, siinä se on! On jotenkin outoa, että niin loppujen lopuksi niin lähellä nököttävä saarivaltio on Balkanin ja muiden läävien jälkeen se Euroopan viimeinen kolkka, jossa emme ole vielä käyneet. Toistaiseksi olemme positiivisesti yllättyneitä, sillä kaikki uusihan on aina kivaa. Sääkin oli petollisen leuto, kunnos Weymoth tänään viimein paljasti todelliset kasvonsa: sadetta, kylmää, kovaa rajusti shiftailevaa tuulta maalta ja cross swelliä.

Uusia välineitä on taas kokeilussa, ja kamat toimii vaihtelevalla menestyksellä. Ensimmäisenä päivänä kisailu sujui kohtuullisesti: paremminkin olisi voinut mennä, muttei ihan huono avaus. Tänään taas kovemmassa kelissä sattui pieniä havereita. Onnistuimme esimerkiksi upottamaan ensimmäisen spinnupuomin pitkästä aikaan! Joka tapauksessa tärkeintä tällä kertaa on vain tsekautella, mitä Weymouthissa pitää osata kolmen vuoden päästä.

Kolmen kisapäivän päästä on keula tarkoitus kääntää kohti kotia, ja uusia haasteita. Edessä on paluu hetkeksi arkeen, ja akkujen latailu. Talven treeniaikatauluja ei ole vielä lyöty lukkoon, mutta edessä on jotain suurta ja mahtavaa ;)

Ja ai niin, onnittelut Ninalle ja Lennylle SM-voitosta parin viikon takaa! Vanhat mestarit joutuivat tällä kertaa antautumaan, kun pari revittyä spinnua ja varaslähtö sinetöi meidän SM:t…

Kuvakalvakadi Weymouthista pian saatavilla! Pysykää kuulolla.