Vajaa seitsemän vuotta sitten, kun aloitin kirjoittamaan matkoistani, alustaksi oli varta vasten ilmestyneet blogit, online-kulttuuri ilmiö. Silloin näitä tekstejä kirjoiteltiin vanhasta tutusta Mitsubishi Pajerosta GPRS:llä. Nyt teknologia mahdollistaa jo perinteisen Palman viikon yhteenvedon suoraan Alppien yläpuolelta, lentokoneesta käsin.

Uusi olympiadi toi mukanaan uusia tuulahduksia, ja purjehduksemme otti harppauksen kohti ammattimaisempaa suuntaa: hotelli San Diegon sijaan asuimme ruotsalaisten treenikaverien ja koutsi-Jocken kanssa kämpässä lähellä rantaa, vesille lähdettiin poikkeuksellisesti jo tuntia ennen starttia ja ranta meiningistä vastasi tällä kertaa sekalainen lähipiiristä koostunut joukkio kisaturisteja. Ripaus ammattimaisuutta ei silti tuonut ryppyjä otsalle, ja peruselementit pysyivät samana: rakkaudesta lajiin ja elämäntyyliin.

Ihmiset rannassa ovat tyypillisesti vaihtuneet, sillä 49er FX ja Nacra-monirunko ovat tuoneet uutta verta. Fleetin taso on silminnähden ohuempi, tosin joskin kärkikahinoista vastaavat samat tutut naamat. Opiskelujen takia kevään treenit jäivät vähäisiksi, mutta testissä ollut formaatti mahdollisti ns. hitaan startin: karsintojen pisteet laskettiin yhtenä lähtönä, jota seurasi viisi finaali-starttia, jonka jälkeen kärkikymmenikkö siirtyi medal raceen. Alku menikin harjoitellessa, ja ensimmäisessä lähdössä koettiin kauhun hetkiä, kun Niksu tipahti viimeisellä lenssillä veneestä ja gastia kyytiin noukkiessa parikymmentä venettä livahtivat ohi eri puolilta. Manööverit, taktiikka ja vauhti kehittyivät kuitenkin kisan edetessä, ja pystyimme kisan loputtua toteamaan, että jotain saatettiin viime olympiadilla oppia sitten kuitenkin. Käteen jäi tähän astisen Maailman Cup-uran paras sijoitus viides sija, kolmella pisteellä pronssista!

Muutoksen tuulet ovat jälleen ilmassa, ja purjehduksen painopiste tulee muuttumaan kevyen keskituuleen erikoistumisen myötä. Tällä kertaa tarkoitus on kuitenkin vastata muuttuvaan kilpailuun, ja nostaa tasoa myös näissä meille perinteisesti sopivissa keleissä huolellisemman analyysin kautta. Kiikarissa häämöttää Etelä-Amerikka, joka edustaa meille sitä suurta tuntematonta, jossa ei vielä koskaan olla käyty. Harjoitukset jatkuvat kotona fysiikka treenien merkeissä, sillä koulunkäynti rajoittaa matkustelua kesäkuuhun asti. Blogi palaa kuitenkin vielä videokatsauksen merkeissä kuvioihin ennen kesäkuisia Formian EM-kisoja. Pysykää siis kuulolla, tällä olympiadilla kupletin juoni poikkeaa vanhasta totutusta!

Keväällä karhujen herätessä talviuniltaan, ja lintujen suorittaessaan muuttolentoa takaisin pohjolaan on merikarhujenkin aika liikkua: Pakkasimme sen TV:stä ja lehdistä tutun pakettiauton täyteen kuormaan, ja suuntasimme kohti Palmaa. Tai Niksu suuntasi. Kipparin koulustressiin ja aikataulutusongelmiin perustuneet argumentit pakottivat Niksun ajamaan yksin Ruotsiin, josta treenikaverien nuorempi puolisko Fredde liittyi veneineen seurueeseen ja matka jatkui. Ja jotta matka ei olisi kaksikolle liian helppo, keksin hiukan ylimääräisiä tehtäviä: Tapio Nirkon Finn-jolla oli saatava mukaan matkaan, ja Göteborgista Antonin ja Fredrikin veneen noutoreissun lisäksi piti vielä toimittaan Etelä-Saksaan kölimuotti paikalliselle veneenrakentajalle. Keski-Euroopassa raivonnut talvimyrsky ei helpottanut urakkaa, ja viimein Ranskan kohdalla edellisessä postauksessa seikkaillut valmentaja-Simo soitti hätääntyneenä: auto oli jättänyt Simon tienpäälle, ja kyyti oli saatava Palmalle. Välitin viestin eteenpäin asvalttisotureillemme, ja näin Simokin noukittiin matkaan ja pojat ehtivät Barcelonan laivaan helposti 50 minuutin varoitusajalla, eli juuri ennen laivan lähtöä.

Ensimmäinen treenileiri omilla kamoilla tuntui varsin hyvältä. Oli siistiä nähdä vanhat kaverit, ja kun ravintoloiden ja baarien sisäänheittäjätkin muistivat meidät edellisvuosilta, tuntui siltä kuin Mallorcalla tulisi tuttuja vastaan enemmän kuin pienen Helsingin yöelämässä. Treenikaverit tarjosivat erinomaisen vastuksen, ja noin 20 tuntia veneen kanssa vietettyä hetkeä mittanauhan, vatupassin ja laserin kanssa tuntuivat tepsineen. Päässä kiiltelivät uuden yhteistyökumppanin tuoreet rikkoutumattomat aurinkolasit, jotka olemuksensa ja konstruktionsa puolesta saivat tiimin ajattelemaan, että voisiko näihin veneisiinkin saada samoja atribuutteja.

Lupasin vielä kertoa hiukan tämän vuoden matkasuunnitelmista. Edessä olisi ainakin neljä uutta kohdetta: kesäkuussa Formia Rooman eteläpuolella, Heinä-elokuussa La Rochelle Ranskassa Atlantin rannalla, syyskuussa Santander Biskajan-lahdella ja viimein marras-joulukuussa Gran Canary eli Kanariansaaret. Puheita ekskursiosta Rio de Janeiroon taikka Ibizallekkin on viritetty, mutta valitettavasti huhut vahvistetaan vasta “sitten kun on tiedotettavaa”. Pääpaino treenien suhteen tulee kuitenkin olemaan kotona…

Treenileirin jälkeen on hyvä huilata hiukan kotona, ja edessä on nyt intensiivinen kouluviikko. Palaamme Palmalle taas viikon päästä lauantaina, jolloin vuorossa on se perinteinen “el classico” eli Princess Sofia Trophy Maailman Cup-regatta. Pysykää siis kuulolla!

Ennen kotiin lähtöä Italiasta otimme vielä coach-Simonen kanssa perinteisen yhteiskuvan (tsekkaa aikaisemmat kirjoitukset kohdasta December 2006). Ylempi kuva on vuodelta 2013, ja alempi 2006. Ajanhammas ei ole siis vieläkään syönyt San Lorenzon katedraalin leijonaa, eikä purjehtijoita.

Ensimmäinen leiri, kohteena Rio 2016, vai miten se oikein menikään? Niin kuin viimeksikin (2008-2009), pidemmän tauon jälkeen on kiva lähteä tammikuun pakkasia karkuun jonnekkin, missä on edes hiukan lämpimämpää. Downshiftaus on ajan henki, joten Miamin sijaan päädyimme ratkaisuun lähteä kavereiden kanssa Italian Genovaan treenailemaan tammikuulle perinteiseen tyyliin, eli lainaveneellä ja klubimajoituksella. Vaakakupissa painoivat nyt tuoreen olympiadin alussa kulut, sillä olympiavuoden jälkeen on yleensä kaikkien hiukan kiristeltävä vyötä ja pärjättävä vähemmällä, jotta olympiadin lopussa voidaan sitten taas nauttia irroittelusta niillä kuuluisilla veronmaksajien rahoilla. Riittävän ajoissa tehty ratkaisu joulukuussa osoittautui oikeaksi, sillä OK:n (ja siten myös liiton) avustukset ja urheilijapalkat ovat poikkeuksellisesti vielä kaikki päättämättä, joten tulevaisuus näyttää jatkuuko uramme ammattilaisina vaiko amatööreinä.

Viimeisestä kerrastani Italiassa, lukuunottamatta pikaisia pyörähdyksiä Milanossa veneenhaku reissuilla, onkin jo aikaa, ja kieltämättä ilmapiiri on muuttunut sitten viime näkemän. Etelän työttömyys-ilmiö on siirtynyt myös vauraaseen pohjoiseen, ja nuoret valittavat, että töitä ei ole tarjolla. Samalla hintataso on noussut rutkasta: bensan hinta keikkuu kahden euron pinnassa, eikä viidellä eurolla saa enää kuppia kahvia ja focazziaa. Ja kun italialaiset nuoret ovat vielä enimmässä määrin omaksuneet suomalaisen juomakulttuurinkin, voidaan sanoa, että Eurooppalainen integraatio on lähentänyt suomalaista ja italialaista kulttuuria jokseenkin onnistuneesti. Silti italialaista ystävällisyyttä ja vieraanvaraisuutta ei Euroopan yhdentyminen ole vielä onnistunut kadottamaan, ja voikin olla, että jos italialaiset eivät suostu tekemään asiasta kompromissia, joutuvat suomalaiset vastavuoroisesti omaksumaan nämä etelän taidot. Iloinen puheensorina käy onneksi vieläkin Genovan historiallisen keskustan kaduilla ja kuppiloissa, ihan niin kuin ennenkin.

Yhteiskunnallisen paasaamisen jälkeen on vielä hyvä ottaa katsaus treeneihin. Italialaiset ovat parissa vuodessa kirineet taas tasoa, ja Genovan hyvä treeniryhmä on pääsääntöisesti gold fleet tasoa. Mukana on sopivasti uusia nuoria tosikkoja, ja aktiiviuransa lopettaneita vanhoja kavereita, jotka tulevat viikonloppuisin treeneihin ihan huvikseen ilman isompia olympia-ambitioita. Purjehtijoita tulee vieläkin hiukan eri taustoista, toiset 420:stä, tai sitten ravi-urheilusta, kuten torinolaiset Savoinin veljekset. Kylmä sää ei enää karkoita italialaisia vesiltä, eikä punttisalikaan ole vieras käsite.

Valitettavasti kaikki ei kuitenkaan aina voi mennä niin kuin elokuvissa. Säät tuntuvat hiukan Weymouthin toisinnolta sateen ja kovan vuorilta tulevan tuulen merkeissä. Toivoa paremmasta, ja tasaisemmasta kelistä kuitenkin elätellään cioccolata caldan, eli kuuman kaakaon merkeissä, sillä paremmalla tuurilla saadaan etelästä kovaa keskituulta 10-15c lämpötiloissa, niin kuin tämän tekstin alussa olevassa kuvassa, jossa purjehdimme amerikkalaisella salanumerolla.

Leiritys täällä jatkuu viikonloppuna, jonka jälkeen julkaisen viimeisen leirikatsauksen ja valoitan hiukan tulevaisuuden suunnitelmiamme. Hyvää keskiviikkoa kaikille lukijoille, ja pysykää kuulolla.

Viimeisestä viestistä onkin jo aikaa.

Viimeinen viesti kirjoitettiin hiukan eri tunnelmissa, ja pian huomasimme neljän vuoden unelman hurahtaneen ohi muutamassa päivässä. Se jätti purjehtijan sanattomaksi, ehkä jopa hieman janoiseksi. Tavoitteet, jotka oli asetettu ja vuosien varrella päivitetty sopivimmiksi joutuivat koeteltaviksi, ja tällä kertaa emme selviytyneet aivan voiton puolelle. Silti kaikkein tärkein saavutettiin – meillä oli ollut porukalla pirun hauskaa viimeiset neljä vuotta ja purjehduksesta (ja kaikkeen siihen liittyvästä) oli tulossa meille ammatti.

On hiukan vaikea kirjoittaa pettymyksestä, kun todelliseen pettymykseen ei ole kuitenkaan syytä. Kauden huipputulos MM-kilpailuissa oli jo yli omien odotusten. Tiesimme Weymouthin hiukan uhkapeliksi, sillä todella kova, puuskikas teräväaaltoinen keli ei fundamentaalien puolesta ole pienten purjehtijoiden ihanne keli, ja päätimmekin pistää kaikki peliin keskituulta varten. Tällä kertaa kortteja ei jaettu meille vain ihan suotuisasti, ja pääsimme lähinnä nauttimaan tuulisista keleistä.

Niin kuin normaaleista isoissa juhlista, näistä neljän vuoden bileistä jäi kevyt dagen efter, joka alkaa olla nyt kärsitty. Lähdimme kaikki eri suuntiin: allekirjoittanut ja Niksu palasivat kouluun Tallinnaan ja Otaniemeen oman elämänsä voittajina, ja valmentaja-Lefko palasi kotiin, myös voittajana. Nyt lokakuussa, alkaa aika olla kypsä puhua uudestaan purjehduksesta, ja alkaa olla päätösten teon aika. Kentälle levitettiin paljon huhuja erilaisista kuvioista (ja ansaituista lomamatkoista), jotka kulminoituvat pian sen verran, että voimme ainakin tällä epävirallisella tiimiblogilla asiasta julistaa.

Jatkuuko tarina vielä? Se selviää seuraavina päivinä tai viikkoina… Joka tapauksessa, kiitos kun seurasit meitä viimeiset neljä vuotta!

Ja niin vierähti neljä vuotta kuin yhdessä hujauksessa. Yksitoista vuotta työtä riitti allekirjoittaneelle, ja nyt ovat perheen kaikki miespuoliset jäsenet virallisesti olympiaurheilijoita, Niksu poikkeuksellisesti sekä gastina että kipparina.

Huominen tuo tullessaan ensimmäisen startin Nothe-radalla aivan rannan tuntumassa, ja fiilikset ovat luottavaiset. Valitettavasti blogia ei päivitetä kisan aikana, mutta uskoisin kaikkien löytävän tuloksia jonkun median kautta kohtuullisen helposti, ja lopuksi on tietysti tulossa vuosien valmistelujen kohteesta loppuraportti.

Leirin jälkeinen aika, eli ne viisi päivää, ovat kuluneet leppoisissa merkeissä kotona. Rentoutumista, välinehuoltoa, ja paperiasioiden hoitoa siis. Niksu järjesti pienimuotoiset send off-partyt, joista oli hyvä ponnistaa eteenpäin, samalla kun Urheilulehti ränkkäsi meidät julkaisussaan mitalitoivoksi numero viisi. Ei taida siis kovin hyvin mennä suomalaisella urheilulla siinä tapauksessa.

Vähän kerrallaan-strategiamme b-vaihe, eli toinen ja viimeinen leiri Weymouthissa alkoi Hangon Regatan sunnuntaina vetäydyttyämme Hangosta etuajassa. Vuorossa oli pidempi versio, eli kymmenen päivää, joista tosin ei ollut tarkoitus purjehtia aivan kaikkia. Kerrattakoon vielä idea, eli totutella Weymouthin sateessa olemiseen vaiheittain, eli ensimmäinen leiri oli lyhyt kuusi päivää, tämä leiri kymmenen päivää, ja viimeinen kisamatka sitten 14. päivän mittainen Weymouth-komennus.

Niin kuin aikaisemminkin, Hollantilaiset määräsivät tahdin, ja me liityimme seuraan hyvillä mielin. Treenikaverit olivat palkanneet aikaisemmista kirjoituksista tutun japanilaisen Kein auttamaan trimmeissä ja ajotekniikassa, joten ajoimme neljä päivää vain kryssivauhtia, ja kevyet lenssiosuudet hinattiin ajan säästämiseksi. Vaihdoimme alle Palma-maston, jota olimme säästäneet Palman kisasta asti näihin karkeloihin, ja halusimmekin nähdä olisiko vanha vauhti tallella.

Ja olihan se. Siitä huolimatta, että Costerin veljekset liittyivät kolmanneksi veneeksi seuraan, olimme pääsääntöisesti koko ajan nopein vene. Asiaan auttoi vielä pari fokan trimmaamiseen liittyvää kikkaa, jotka opimme kun saman päivän aikana ajettiin sekä flättiä vettä, että isompaa choppia tai swelliä. Palaset alkoivat loksahtaa kohdalleen, kun vielä kovaan tuuleen lyhensimme spreadereitä entisestään. Vauhtipäivät olivat todella intensiivisiä kaikkien yrittäessä saada maksimeita irti omista veneistään, mutta jotain hienoakin tuli Weymouthin lahdella silti tuli vastaan, nimittäin juuri valmistettu J-vene replika.

Valitettavasti treenitahti hyytyi loppua kohti, kun allekirjoittanut nappasi jälleen kevyen kenttäflunssan. Kuumeilu oli onneksi ohi yhdessä illassa, mutta voimat sen verran poissa, että treenit lyhenivät, ja rajoittuivat parin treenistartin ajoon. Ajoimme neljässä startissa kaksi kakkosta, ja viimeisessä ykkösen, ja totesimme, että tähän oli hyvä lopettaa. Luottamus omaan osaamiseen on siis kunnossa, miehet lähes huippukunnossa, rikkoutunut kikihelakin vaihdettiin uuteen, mikä edesauttaa toivottavasti haverittomaan olympiaregattaan.

Tämänkin blogin kesäisistä sisällöistä löytyy yksi jos toinen Hangon Regatta postaus, ja aiempina vuosina tapahtuma onkin ollut yksi kesän pääkilpailuista. Valitettavasti viime vuosina, kun totinen urheilu on ollut enemmän tämän kupletin pääosassa, on Regatta jouduttu karsimaan ohjelmasta aikataulusyistä. Tänä vuonna tilanne oli kuitenkin toinen.

Koska 470:t eivät tänä vuonna kisanneet Regatassa, piti löytää toinen vene, joka ei osoittautunut ongelmaksi. Facebook-rekrytoituna lähdin kohti Hankoa F18-luokan katamaraani perässä, täysin tiedottomana mitä seuraavat päivät toisi tullessaan. Gastina toimi Henri ‘Heka’ Bryk, tuttu Laser-valmentaja SPS/HSK-akselilta. Varsin pian kävi selväksi, että yhteismassamme ainakin riittäisi turvalliseen monirunko-kokeiluun, sillä yhdessä painoimme niinkin vähän kuin 180kg, joka on noin 30kg yli optimipainon. Syytä huoleen ei silti ollut, sillä tuulta oli tulossa reippaan puoleisesti, ja kuten kuvista huomaa, massa totisesti puhui veneen laidalla!

Kolme purjehduspäivää piti sisällään kaksi kaatumista, joka on varsin paljon vuoden kaatumis-keskiarvoon nähden, monirunkoveneet kun eivät normaalisti mene ympäri kauhean helposti. Valitettavasti viimeinen kisapäivä oli pakko jättää väliin, sillä matkan oli määrä jatkua taas kohti Weymouthia, jossa viimeinen intensiivileiri huolehtisi valmistautumisestamme Olympialaisiin.

Kahden viikon palautuminen ei ollut kenellekkään helppo. Gastilla aktiivinen sosiaalielämä velvoittaa tietysti tapaamaan päivin ja öin niin monta kaveria parin viikon aikana kuin mahdollista, ja kipparilla “luomisen tuska” kulminoituu taas sairasteluun, joka veti tälläkin kertaa sängyn pohjalle ja antibiottikuurille. Joka tapauksessa kahden viikon breikin jälkeen olo oli freshimpi, ja tuntui kuin aloitettaisiin taas puhtaalta pöydältä tai vähintään uudesta treenikaudesta. Kesän suunnitelma tehtiin hiukan viime tingassa Hollantilaisten kanssa, jotka intoutuivat kutsumaan meidät sparraamaan tyttö-tiimiä, jotka ovat varsin vahva kultamitali kandidaatti. Hyvä meille, sillä Suomen joukkueella ei täyteen buukatusta olympiasatamasta (ja ympäröivistä seuroista) riittänyt kaikille halukkaille tilaa ja näin pääsimme vähän niin kuin kettiön tai HSF:n vessan ikkunan kautta mukaan näihin pirskeisiin.

Valitettavasti sää ei sattuneesta syystä muuttunut tämänkään vuoden kesäkuussa totuttua paremmaksi, ja vanha sanonta “sää on kuin englantilainen morsian” piti erittäin hyvin kutinsa: vettä tuli lähes joka päivä vaakatasossa, ja välillä oli tuulettomia hetkiä joita höysti aavemainen sumu. Olimme kuitenkin olleet jo kaukaa viisaita, ja totuttelun vuoksi ensimmäinen treenileiri oli vain kuuden tehokkaan päivän mittainen.