Kevättä ilmassa

Pahoittelut pitkästä tauosta. Vaikka paljon kertomisen arvoista on tapahtunut viime viikkoina, olen kärsinyt kirjoittajien ammattitaudista, eli luovuuskadosta, sillä huippu-urheilussa tärkeät uhraukset ovat vieneet minut yhä kauemmaksi läppärin näppäimistön sulkakynäksi muuttavista inspiraation lähteistä. Eikä vähälle jäänyt lepokaan ole ollut yhtään armeliaampi. Nyt kuitenkin, on aika jatkaa tarinaa ja palata takaisin huhtikuiseen Bretagneen, jotta tarina jatkuisi kronologisesti.

Viimeiset vilun puistatukset karistettua jatkui huhtikuu Brestin pikaloman jälkeen työn merkeissä. Olympiapurjehduksen ikiaikaisten perinteiden mukaisesti seuraavana ohjelmanumerona olisi Hyèresin maailman cup (tai miksi sitä nyt ylipäätänsä nykyään kutsutaan), johon oli ladattu tällä kertaa paljon odotuksia. Olimme innokkaina hakemassa revanssia Palman epäonnisen päätöksen jälkeen, ja taas toisaalta malttamattomia kokeilemaan uutta testipurjetta, josta toivottiin parempaa lyömäasetta puuskaisiin tuuliin.

Kevät oli vielä puolivaiheessa Euroopassa, mikä varmaan osaltaan ruokki reippaampia itäisiä tuulia, joista kisan aikana saatiin nauttia useasti. Perinteinen Mistral-tuuli (eli Pyreneiden vuoristosta laskeutuva kova katabaattinen laaksotuuli, joka puhaltaa usein keväisin Välimeren luoteisosissa) ei häirinnyt tällä kertaa kisaa, jossa tuuli oli usein meille haastavassa puuskaisessa 14-20 solmun haarukassa. Tämä talven mittaa haasteena ollut keli muuttui kuitenkin meille uudeksi paraatikeliksi, kun opimme kolmen treenipäivän ja ensimmäisen kisapäivän jälkeen trimmaamaan uutta isopurjetta: kytkimme veneemme lentokonetilaan, joka johdatti meidät kolmeen peräkkäiseen lähtövoittoon keskellä kilpailua.

Amerikkalaisissa elokuvissa kova työ ja uhraukset tuovat tuloksia ja siivittävät urheilijat hekumallisten ennätysten saattelemina voittoon ja rikkauksiin. Suomalaisissa elokuvissa on kuitenkin tapana käydä välillä toisin, eikä tälläkään kertaa maaliviivalla häämöttänyt voitto tai kauniit naiset. Rankka kevät oli verottanut meitä raskaasti, eikä kaikkea opittua saatu hyödynnettyä. Myös takapakkia oli tullut, sillä lenssit eivät enää kulkeneet entiseen malliinsa ja tavaramerkkinämme olleesta tasaisuudesta oli jäljellä vain muisto. Viimeisen päivän toilailut varaslähtöineen tiputtivat meidät jälleen kärjestä juuri medal racen ulkopuolelle, eikä tällä kertaa tarjolla ollut Palman kaltaisia meriselityksiä epäonnistumisille. Perussuomalaisten pettymysten selättämismetodien sijaan kävimme iltaa myöten kiivaita keskusteluita valmentajan kanssa mikä oli mennyt vikaan ja mitä jatkossa tulisi parantaa.

Pitkissä projekteissa tulee asioita katsoa pitkän tähtäimen tavoitteiden mukaan, ja kun kohtalo tarjoaa purjehtijan elämään sitruunoita, ne on kitkerän välipalan sijaan syytä yhdistää puristettuina kala-ateriaan ja nauttia päivällisenä. Osa talven projekteista oli kuitenkin onnistunut, osa jopa yli odotusten: nyt meillä oli jo lähes valmis, toimiva oma isopurje, joka oli osoittautunut nopeaksi reilusti etuajassa, sillä purjeprojektin oli suunniteltu alkavan vasta syyskuisten olympiakarsintojen jälkeen. Jotta menestykseen päästäisiin käsiksi, fokuksen pitäisi nyt siirtyä takaisin meille vanhastaan tuttuun vahvuuteen: rentouteen.

Lensimme Hyèresin jälkeen kotiin vain pikaisesti kääntymään. Toukokuun alku Euroopassa osoitti jo orastavan kesän merkkejä, minkä vuoksi meillä oli kova kiire Santanderiin. Keväisten sääolosuhteiden piti olla ainakin etäisesti samankaltaiset kuin syyskuussa, joten tarkoitus oli hyödyntää mahdollisuus tutustua olympiadin toiseksi tärkeimmän kilpailun pelikenttään ennen suunniteltua uusien veneiden heloittamista toukokuun lopussa. Olimme varautuneet matkaan hyvin, sillä mukana oli kaikki mitä purjehtija voi Espanjan Pohjoisrannikolla tarvita: auto oli täytetty varaosilla, surffilaudoilla ja pyörillä.

Kaksi suunniteltua Santanderin leiriä muuttuivat yhdeksi pitkäksi, kun Italiasta kantautui jälleen huonoja uutisia: uusien veneiden muotit eivät olleet vieläkään valmiit lupauksista huolimatta, ja näin ollen ajoissa buukatut lennot jäivät käyttämättä. Kotiin lähtö reiluksi viikoksi olisi muodostunut näin lyhyellä varoitus ajalla ylitsepääsemättömän kalliiksi, joten päätimme jäädä Santanderiin, jossa oheistoimintaa riitti muutenkin: ainakin aika riittäisi nyt oman veneen huoltamiseen ja surffaustaitojen kohentamiseen.

Otimme keväästä opiksi ja muutimme treeniaikatauluja siten, että aamu- tai iltasurffit mahtuisivat muutenkin jo täyteen ohjelmaan. Tunnelma oli rennompi, sillä olimme palanneet takaisin kisaan valmistavista treeneistä välinekehityksen pariin (joka on erityisesti omaa suosikkialuettani), ja tekniikkatreeneihin. Samalla tutuksi tulivat Santanderin kadut, useat paikalliset kasvot ja pincho-kulttuuri, joka oli pohjoisrannikon oma versio tapaksista. Santanderin lähialueen luonto ja maisemat olivat vertaansa vailla, ja onkin ihme, ettei Cantabrian alue vedä enempää ulkomaisia turisteja. Tämä yhdistettynä alueen keskivertoa varakkaampaan asukaskuntaan oli meille onni, sillä täällä ei työkalupakkien ja auton takia tarvinnut menettää yöuniaan.

Hiukan rennommat treenit tuottivat tulosta. Vene liikkui loppua kohti niin kovaa, ettei muita vastaan tarvinnut purjehtia kuin puolitosissaan. Nopea kelialueemme laajentui entisestään, kun uusi versio isopurjeesta oli ajettu sisään ja kolmas versio fokasta alkoi toimia heti ensi istumalta. Huipulle oli myös hyvä lopettaa: pakattuamme veneet, oli keväisen Santanderin korkea maininki laantunut. Tilalle tulivat kesän merituulet ja lyhyt tuuliaalto, turistit ja aurinko. Nyt, kun kesä Euroopassa oli viimein koittanut, matkustaisimme takaisin kohti pohjolaa nauttimaan parin viikon ajan kesän parhaasta ajasta ja lataamaan akkuja kauden ensimmäistä arvokisaa, Ateenan EM-kilpailuja varten.

Kiertolaiselämää

Olen saapunut “maailman ääriin”, ainakin paikallisten mukaan. Valmentaja-Gidi toi minut tarkastamaan lähirannan aaltotilanteen, sillä tänään ja huomenna pitäisi olla tuuletonta, ja erinomainen maininki lainelautailua varten. Finistèren väki eroaa muista ranskalaisista siinä mielessä, että heidän suonissaan virtaa myös anglosaksista verta, ja siksipä Saint-James piponi, päivettynyt iho ja parran sänki verhoavat erinomaisesti todellisen suomalaisen identiteettini. Paljastun tosin heti kun avaan suuni. Ei haittaa, sillä Bretagnessa ihmiset ovat ystävällisiä ja vaikuttavat eteläisiin maanmiehiinsä verrattuina hyvin suvaitsevilta ulkomaalaisia kohtaan.

Elämän valta- ja välimerellä seikkailevan kilpapurjehtijan tarinan jatko-osa on antanut odottaa itseään jo sen verran kauan, että on aika hiukan valottaa viime viikkojen kuulumisia. Helmikuun alun visiitti kotona jäi pikaiseksi: suunnitelmassani oli ajaa uskollinen neljän pyörän hotelli- ja varikkoajoneuvo Ford Transit ja iso traileri Milanoon odottamaan uusia veneitä, joiden oli tarkoitus valmistua huhtikuun lopuksi. Milanosta siirtyisin kohti Alppeja etsimään hiukan vapaalaskulinjoja mieluiten mahdollisimman koskemattomista rinteistä, jonka jälkeen matkan oli tarkoitus jatkua kohti Palma De Mallorcaa lentäen, jossa olemme perinteisesti viettäneet maaliskuut treenaten ennen kuunvaihteen maailman cup -kilpailua. Sovimme jo ennen Miamin reissua, että maalis- ja huhtikuun kilpailut hoidettaisiin treeniveneillämme, joiden matkustamisesta vastaisivat ruotsalaiset treenikaverimme. Ruotsalaiset ajaisivat Miami trailerin sponsoriautollaan Bremenin satamasta Barcelonan kautta Palmalle, josta matka jatkuisi kilpailun jälkeen Hyèresiin, jonka jälkeen veneet palaisivat turvallisesti kotiin samaisella ajoneuvolla. Meidän ollessa luonnollisesti vastuussa uusista veneistä tämä järjestely mahdollistaisi kaikille sopivan määrän lepoa kisojen välissä. Nyt puolitoista kuukautta myöhemmin olin päätynyt muutaman mutkan kautta kilpailun päätyttyä Helsingin sijasta Brestiin, Bretagnen läntisimpään kolkkaan. Suunniteltua mutkaisemmaksi oli muuttunut myös karavaanin tie, joten miksikäs ei.

Kirjoitin aikaisemmin epäonnisesta automatkastamme kohti laivarantaa. Laillisen ja laittoman rajamaille kuormaamamme pursiseuran traileri ei selviytynyt tehtävästään puhtain paperein, mistä tietenkin saattoi syyttää vain ja ainoastaan sitä kuuluisaa ikuista epäonnea. Tosiasiassa yhtälön ongelma löytyy muualta, sillä purjehdus-logistiikassa ja varusteiden hallinnoinnissa toimivat samat lainalaisuudet kuin yrityselämässä. Toimitaan niukoilla resursseilla niin tehokkaasti kuin mahdollista siten, että ainakin suurin osa tilauksista toimitetaan onnistuneesti ehjänä ajoissa perille. Huippupurjehdus eroaa kuitenkin logistiikkabisneksestä sillä nyanssilla, että toimitusta odottava asiakas olet sinä itse. Ja kun jokin linkki logistiikkaketjussa ei yllättäen toimi, on parasta olla vedenpitävä varasuunnitelma, tilillä hiukan ylimääräistä katetta ja purkillinen päänsärkylääkkeitä.

Joka tapauksessa, suunnitelma kuulosti paperilla aukottomalta ja sen piti mahdollistaa viiden päivän lumilautailuloma Sveitsin ja Italian Alpeilla. Ajoin apukuski Karrin kanssa kiireen vilkkaa tutun reitin Ruotsin läpi, ja jätettyämme trailerin Milanoon suuntasimme takaisin kohti Sveitsiä Laaxin rinteille. Isäntänämme toimi paikallinen 470- ja lumilautailutähti Yannick. Kuluva talvi oli ollut Euroopassa poikkeuksellisen leuto ja vähäluminen, ja olimmekin sikäli onnekkaita, sillä edellisenä yönä oli juuri satanut reilusti tuoretta puuterilunta. Taivaalta tuprutti lisää sitä itseään myös seuraavaksi laskupäiväksi, ja kahden pilvettömän vapaalaskupäivän jälkeen suuntasimme kohti seuraavaa kohdetta, Cerviniaa ja Zermattia. Ystävälliset tutut alppioppaat, raikas vuoristoilma ja kuvankauniit maisemat veivät ajatukset muualle. Tuntui siltä, ettei Matterhornin (eli Toblerone-vuoren) varjossa mikään voisi mennä pieleen. Ja niinhän siinä kävi, että viimeistä lounasta nauttiessa päivää ja päivää ennen Palman lentoa ruotsalaiset treenikaverit soittivat hädissään Bremenin satamasta: Saksan poliisi oli juuri irrottamassa Miami-trailerimme rekisterikilpiä.

Oli aika toimia. Oikuttelevaan säähän tottuneelle olympiapurjehtijalle varasuunnitelman luonnostelu onnistui ketterästi kohti rinteen tyvessä nököttävää hotellia kohti pujotellessa. Nostin kytkintä ja noudin pikaisesti tiimimme kivijalan eli ison trailerin Milanosta ja suuntasin kompassin pohjoiseen. Tunnin sisällä oli kaikki järjestelyt laivalipuista lentolippuihin hoidettu, mukaan lukien onnekkaan keveä 200 euron sakko Miami-trailerin ylipainosta. Edessä oli pitkä yö, sillä hyvän Plan B:n kuuluu toteuttaa alkuperäisen suunnitelman tavoitteet niin lähellä samoja aikamääreitä kuin mahdollista. Onneksi Red Bull antoi yhdistelmälle siivet, ja jo seuraavana aamupäivänä käärimme hihat tavoitteena purkaa, lastata uudelleen ja jatkaa matkaa yötä vasten kohti Barcelonan lauttarantaa.

Tuotuamme talven Alpeille mukanamme pohjoisesta sen kylmä viima ulottui myös Välimeren saarille asti. Palman lautan lattialla vietetyn pitkän ja viluisen yön jälkeen vedin loputkin laskettelu-asusteista päälle hoiperrellessani kohti autokantta, ihaillen silmät puoliummessa jylhiä ja poikkeuksellisesti lumihuippuisia kukkuloita Palman katedraalin taustalla. Kylmä jakso jatkui pitkään, enkä Palmalla ahkerasti matkustaneena muista yhtäkään vuotta, jolloin olisin ollutt vetämättä shortseja kertaakaan jalkaan. Näin jälkeenpäin onkin helppo naureskella ja syyttää ilmastonmuutosta.

Treenit Palmalla jatkuivat tutulla ohjelmalla, vaikkakaan säät eivät tällä kertaa olleet meidän puolellamme. Saimme hyvän lisävastuksen Lontoossa hopeaa saavuttaneesta brittitiimistä, joka jo Miamista lähtien halusi hanakasti kiinnittyä osaksi treeniryhmäämme. Samalla otimme jälleen yhden uuden askeleen kohti varusteiden kotimaisuusasteen nostoa testatessamme uutta WB:n fokkaa ja isopurjetta. Pitkät treenit, välinekehitykseen käytetty aika ja veneiden laitto s’Arenalin kylmässä hiekkalaatikossa olivat tänä vuonna aiempaa raskaampi kokemus, mutta tarpeellinen sellainen matkalla kohti absoluuttista kärkeä.

Ehdimme ladata hiukan akkuja viikon lomalla ennen Palman kilpailua. Ilmastonmuutoksen lisäksi taloudellisen ilmapiirin muuttuminen sai minut jäämään Palmalle, mikä osoittautui hyväksi ratkaisuksi, sillä päivät kuluivat hyvässä ja kansainvälisessä seurassa. Jopa aurinko tuli muutamaksi päiväksi esiin, ja lämpötila kohosi jopa 20 celsiusasteen tuntumaan. Tutut paikat ja tutut naamat saivat Palman tuntumaan taas lähes kodilta, ja vaikka Palman ghettoksi luonnehdittu s’Arenal ei ehkä kauneudellaan säväyttänyt, olivat auringonlaskut aina yhtä vaikuttavia. Lomalta palanneena tuntui hyvältä lähteä levänneenä summaamaan talven treenejä kauden ensimmäiseen kunnon kilpailuun. Viimeistelytreenien jälkeen hoidimme mittaukset ja paketoimme veneen kevyin mielin ilman paineita.

Ei Palman-regattaa ilman AP:ta. Lykkäyslippu nousi heti ensimmäisenä aamuna lipputankoon indikoimaan kilpailun viivästymistä, mikä ei säätiedotuksen perusteella tullut kovin monelle kokeneelle purjehtijalle yllätyksenä. Vaikka tuuli iltapäivisin aina nousikin, joskin aina hiukan eri syystä ja eri suunnasta, jatkettiin samalla rutiinilla kohti viimeistä finaalipäivää, mikä teki kilpailusta poikkeuksellisen raskaan pitkine odotuksineen. Raskaasta työstä nauttimista oli kuitenkin harjoiteltu sen verran runsaasti koko talven, että yllätykseksemme löysimme itsemme kisan paalupaikalta karsintojen päätyttyä. Talven treenit olivat tehonneet, sillä uusi salainen aseemme olivat erinomaiset startit ja merkkitilanteet. Muilla osa-alueilla emme oikein saaneet parasta irti, mikä saattoi johtua hiukan liiankin rennosta asenteesta.

Hienon alun jälkeen päättyi kilpailu valitettavasti 11. sijaan. Suomen ja Ruotsin tiimeissä temmeltänyt vatsaflunssa vei myös minut sängyn pohjalle, tai ainakin vessan lattialle. Aamun koittaessa arvuuttelin vielä, uskaltaako vesille edes lähteä. Olimme tukevasti kiinni neljännessä sijassa, ja edessä oli kolme lähtöä puuskaisessa kovassa maatuulessa, jota höysti pieni tuuliaalto ja korkea maininki mereltä veneen sivusta. Päätimme kuitenkin taistella ja sokerin voimalla suoriuduimme päivästä niin hyvin kuin siitä ylipäätänsä oli mahdollista näissä olosuhteissa selviytyä: medal race -paikka hävittiin tasapisteissä amerikkalaisille. Tällä kertaa purjehtijapiireissä tuttu taktinen 11. sija ei lämmittänyt, sillä juhlien sijasta jouduin rannalle saavuttuani vaipumaan takaisin sairasvuoteelle. Seurasimme kuitenkin treenikavereittemme medal racen, joka siivitti pojat kilpailussa toiseksi palkintopallille. Samalla myös pala Suomea voitti hopeaa: Ruotsin pojat purjehtivat meidän veneellä, varusteilla ja trimmeillä.

Alkuperäiseen suunnitelmaan kuului matka kotiin Palman jälkeen ennen Hyeresiä. Suunnitelmillamme on kuitenkin tapana muuttua: ajovuorossa oleva nimeltä mainitsematon ruotsalainen gasti ei ehtinytkään voitonjuhlien lomassa ajomatkalle, ja löysin itseni jälleen tutun varikkoajoneuvon ratista. Koska kotiinpaluu vain viideksi päiväksi tuntui melkoiselta rahan tuhlaukselta ja lennot Marseillesta olivat erittäin halpoja, ehdotti valmentaja-Gidi surffauslomaa Brestissä. Ja niin vaihtuivat jälleen ilmasto ja maisemat silmänräpäyksessä.

Ennen itse suoritusta, surffari tarkistaa säätiedotukset ja kiertää läpi rannat, joille aaltojen on tarkoitus osua. Onni oli tällä kertaa meidän puolella ja aaltotilanteen tarkistus kannatti. 11-asteinen vesi ja valtameren aallot iskivät voimalla puhdistaen tehokkaasti mielen ja poskiontelot, vapauttaen ajatukset purjehduksesta ja veneistä. Vedestä noustuani mietin hetken viimeisen parin kuukauden tapahtumia, Alppien puuterilinjoja, Palman lahtea, Mallorcan kukkuloita, kaikkia hienoja ystävien kanssa vietettyjä hetkiä ja sotkeutuneita logistiikkakuvioita. Vaikka tekemisen taso oli viime vuosina muuttunut nuorten miesten harrastuksesta vakavaksi huippu-urheiluksi, meillä oli tallella taito nauttia hetkestä ja nauraa vastoinkäymisille. Elämä maailman cup -kiertueella ei aina ole helppoa, mutta ainakin meidän tavalla tehtynä se mahdollistaa nauttimisen kiertolaisen vapaudesta, joka nuoruusvuosien loppumetreillä on hupeneva luonnonvara. Siksipä matka kohti olympiadin viimeistä satamaa olisi oiva jatkoaika nuoruudelle.

Menestyksen hinta

Paluu takaisin pahamaineiselle ”Calle Ocholle”, eli rap-artisti Pitbullin kappaleissa useasti mainitun kahdeksannen kadun maisemiin, tapahtui pikaisesti. Vietimme Suomessa vain kahdeksan päivän joululoman, joka muistutti Miamin aikataulussa elävän silmissä lähinnä kahdeksaa yötä. Helsingin lumettoman talven kontrasti Miamin kesäisen trooppiseen miljööseen löi kovaa vasten kasvoja hyytävän tihkusateen muodossa, minkä vuoksi koin paluupäivän koittamisen lähinnä helpottavaksi.

Helpoksi ei silti mantereelta toiselle jatkuvaa matkustamista voi luonnehtia. Syksyn minimaalinen loma ja jatkuva reissun päällä olo lisääntyneillä treenitunneilla oli jättänyt jälkensä: allekirjoittaneen väsymys oli silminnähtävissä, ja silti treenitunteja tarvittiin rutosti lisää, jotta aikaisempien kausien ongelmakohtia saataisiin riittävästi avattua. Siksipä treeneiltä vaadittiin myös tehokkuutta: Paria kuukautta aikaisemmin luonnosteltu ovela strategia oli nyt todellisessa tulikokeeseen, sillä paluu Miamiin jo joulukuun lopuksi oli suunniteltu jäähdyttelemään uuden vuoden viettoa ja mahdollistamaan treenien aloittamisen jo kolmantena päivänä uuden vuoden jälkeen. Oman höysteensä soppaan toi myös vegaani-dieetti kokeilu. Olin niin kaukana kisapainosta, että pientä kärsimistä oli odotettavissa horisontissa, mutta kuten MC Nikke T jo joskus 90-luvun alussa totesi: Jos haluaa saada, on pakko antaa.

Olimme jättäneet veneet odottamaan paluutamme Miami Yacht Clubille, sillä tarkoituksenamme oli purjehtia vielä viikon verran valtameren aallokossa muistellen joulukuun oppeja. Vasta sen jälkeen siirtyisimme kohti Biscaynen lahtea, jossa vesi olisi jälleen täysin aallotonta. Koimme aallokon heti kotoisaksi, ja ilmeisesti joulukuiset treenit olivat purreet hyvin, sillä veneet tuntuivat kulkevan ketterästi ulkomaalaisia treenikumppaneita vastaan niin aallokossa, kuin tasaisemmassakin vedessä. Nyt kun toiminnan tehokkuus alkoi olla jo näinkin korkealla tasolla skandinaavisessa tiimissämme, on näin jälkeenpäin hyvä pysähtyä miettimään, mitä jo valmiiksi uskomattomasta paletista vielä puuttui, jotta tehokas työilmapiiri olisi mahdollinen pidemmillä ajoilla. Kuuden tunnin päivät vesillä pienellä energialla eivät olleet aivan kevyitä sunnuntailenkkejä. Harjoituksia varjosti rankan dieetin ja matkustelun väsyttämän kipparin pahantuulisuus eikä vaihtoehtona ollut kuin purra hammasta, ja yrittää nukkua enemmän. Onneksi veneet kestivät treenijakson hyvin, ja uniavuksi löytyi supermarketin vahvaa melatonniinia, ja pari menestyksellistä kitesurf-kokeilua mieltä piristämään.

Tehokkaita ja toiminnan täyteisiä treeniviikkoja seurasi Miamin kisaviikko, joka keräsi 30 miesvenekuntaa samalle lähtöviivalle. Kilpailu oli pitkästä aikaa yllättävän hyvätasoinen, joten sen oletettiin toimivan hyvänä mittarina talven treeneistä. Kuinka ollakaan, kisaa edeltävän kylmän jakson loputtua loppui myös tuuli, josta seurasi helteiset tuulen odottelut niin rannassa kuin vesillä. Saimme onneksi pari pilvistä päivää, jolloin lähtöjä ajettiin kevyessä tuulessa läpi mutta muutoin kisa jäi seitsemän lähdön mittaiseksi tynkäkisaksi. Olimme hankalan alun jälkeen hyvissä asemissa ennen medal racea, jälleen kaikki avaimet kädessä kolmanteen sijaan, mutta valitettavasti onnistumisilta vältyttiin. Palkintopallia ja meitä erottaa kyky ajaa laskelmoiden yksittäisiä veneitä vastaan fleetissä, jossa pelkkä match race ei onnistu. Tähän ongelmakohtaan kuitenkin tartutaan vielä myöhemmin kauden mittaan, ja siksi uskoisin, että ensimmäinen mitali on näin vain ajan kysymys.

Kisan jälkeen ja ennen oleellisia jälkipelejä, oli vuorossa mikäs muukaan kuin kuorman pakkaus. Liian pieni traileri ja sen sijainti Miami Yacht Clubilla toi tehtävään hiukan haastetta, ja ehkä siksi oli hyvä, että perinteinen pakkaussade loisti poissaolollaan. Kun eeppinen kuorma oli pakattu, oli selvä ettei kotimatkasta voisi tulla yhtään sen vähempiarvoisempi. Täyteen lastatun trailerin massiivisen räyhäkäs olemus ikään kuin hihkui halusta joutua ongelmiin, eikä kahden väsyneen kuljettajan vireystaso tasoittanut tilannetta yhtään.

Ja niinhän siinä viimein kävi, että allekirjoittanut joutui kokemaan ensimmäisen traileririkon sitten tästäkin blogista tutun vuoden 2007 Serbia-episodin. Tunnin ajon jälkeen kuulimme kovan pamauksen, jota seurasi kova tärinä. Ruotsalainen kippari piti ratista kaksin käsin kiinni ja onnistui kuin onnistuikin pysäyttämään kuorman nätisti pikatien reunaan. Huomasimme kauhuksemme vararenkaan olevan traileriin sopimaton, ja pian paikalle saapuneen ”road rangerin” avustuksella siirsimme trailerin seuraavan liittymän pientareen hätäparkkiin. Kello oli 23.00 sunnuntain iltana, eikä siihen aikaan kukaan osannut auttaa tien päälle jääneitä purjehtijoita, joiden määrän päänä oli kahdeksan tunnin ajomatkan päässä ollut Brunswick. Deadlinenä oli kello 16.00 seuraavana päivänä, jotta veneet saataisiin eteenpäin ja ehtisimme vielä lennoille. Koska kaikki toivo oli jo lähes menetetty, päätimme yksissä tuumin vain, noh, odottaa.

Odotus kannatti, sillä kolmen tunnin päästä karavaanimme viereen pysähtyi utelias hinausauton kuljettaja. Tatuoitua rap-musiikkivideohahmoa muistuttava avustajamme kyseli ensin rahatilannettamme ja tarkisti trailerin vauriot, ja totesi sen jälkeen kaikkien rengaskauppojen olevan valitettavasti vielä useamman tunnin ajan suljettu. Mutta koska rahasta oli kyse, päätti auttajamme kokeilla onneaan, ja jo puolessa tunnissa rengas, tosin hiukan väärän kokoinen mutta muuten sopivan mallinen, oli löytynyt: ”Yo mä ryöstin tän teille, mikään kauppa ei ollut auki”. Rengasta sovitettiin paikalleen, ja muutaman tunnin ja muutaman rautasahan terän jälkeen oli traileri muokattu suuremmalle renkaalle sopivaksi. Kiitimme koko yön meihin kuluttanutta auttajaamme ruhtinaallisella rahallisella palkkiolla ja jatkoimme matkaamme onnellisesti kohti pikatien aamuruuhkaa.

Valitettavasti onnellinen loppu ei seurannut vielä tässä kohtaa. Huomasimme noin viiden kilometrin jälkeen ikäviä merkkejä trailerin toiselta puolen, ja selvittyämme seuraavalle huoltoasemalle jouduimme toteamaan myös trailerin toisen renkaan rikkoutuneeksi. Olimme keskellä Pohjois-Miamin ghettoa, jossa kuormamme teki selkeästi vaikutukseen paikallisiin, joita silloin tällöin saapui meitä ihmettelemään ja apuaan tarjoamaan. Tällä kertaa onni oli kuitenkin puolellamme, ja jo toisesta rengaskaupasta saimme yhden uuden renkaan vanhaan vanteeseen. Toisen rikkoutuneen tilalle vaihdatimme renkaan omasta traileriin sopimattomasta vanteesta. Hyvästelimme jälleen avuliaat auttajamme, heitimme ylä- ja alavitoset sekä uskottavuussyistä näyttelimme musiikkivideoista opittuja erilaisia hauskoja käsimerkkejä (”yo, peace homies”) ja jo muutaman puhelinsoiton jälkeen oli myös deadline kuorman laivausta varten vaihdettu. Näin ollen matka saattoi taas turvallisesti jatkua kohti viiksien valtakuntaa, Georgiaa.

Kuvissa purjehtija elää hulppeaa yläluokkaisen ammattiurheilijan elämää. Arki on kuitenkin toista, sillä suomalainen kärkipurjehtija nukkuu yönsä usein pakettiauton takakontissa, kaverin sohvalla, tai kuten Georgiasta palatessa, pick-up auton lavalla. Menestyksellä olympialuokissa on hintansa, jota maksetaan uhrausten, kuten lukuisten treenituntien, veneiden rakentamisen ja esimerkiksi edellisissä kappaleissa mainituille lajille omistautumisen eri muodoissa sekä elämäntapojen ja ihmissuhteiden kustannuksella. Hinnan maksanut kokee kuitenkin matkan ja prosessin, joka muuttaa hiukan omituisen tavan ruoskia itseään ainutlaatuiseksi ja värikkääksi tarinaksi. Se on minun tarinani, joka jatkuu tässä blogissa seuraavan kerran helmikuun lopulla, tällä kertaa Mallorcan saarella.

Merilehmiä Miamissa

Nyt kun tiesimme, mitä Rio de Janeirossa pärjääminen tulee vaatimaan, oli aika siirtyä töihin ja suomalais-ruotsalaisen yhteisprojektin seuraavaan vaiheeseen. Tarkoituksena oli ryhtyä käyttämään identtisiä veneitä ja mastoja, jotta pystyisimme siirtymään kohti kahden veneen kehitystyötä, ja tulevaisuudessa nipistämään hiukan lisää suorituskykyä kamoista. Koska tavoitteemme olivat sen verran kaukana tavallisen suomalaisen arjesta, oli hyvä laittaa myös treenit sille kuuluisalle nextille levelille: tänä talvena purjehtisimme kaksi, mahdollisesti kolme kuukautta Miamin tutuilla vesillä.

Lähtöpäätöstä helpotti hiukan ruotsalaisten sponsorisopimus, jonka avulla saimme veneemme ilmaiseksi ja kätevästi traileriin pakattuna suoraan Amerikkaan, mikä tarkoitti myös perinteisten kontinpakkaus -orgioiden ohittamista. Vaikka koin itse Las Palmasin parempana vaihtoehtona – osittain myös vapaa-ajan vesiurheiluaktiviteettien takia – Miami tulisi tarjoamaan taattua laatutreeniä lämpimissä olosuhteissa. Ainut logistiikkaongelma oli trailerin saapuminen pohjoisen Georgian osavaltion puolelle, mikä tarkoitti käytännössä sitä, että tarvitsimme vetokoukullisen auton ja riittävästi aikaa. Auto järjestyi muutaman puhelinsoiton jälkeen kesäisissä kirjoituksissa seikkailleilta kanadalaisilta Saundersin veljeksiltä, mutta koska lentomme Miamiin saapui vasta työviikon lopulla torstai-iltana, pitäisi veneitä olla vastassa jo viimeistään seuraavana päivänä.

Kokemusten kautta opittuna vauhdikas veneiden nouto-suunnitelma sisälsi useamman kuin yhden sudenkuopan. Toisen kaveriporukan oli määrä toimittaa laina-automme suoraan lentokentälle, jossa Niksun kanssa odottaisimme Antonia saapuvaksi. Kentältä lähtisimme ajamaan yötä myöten kohti Georgiaa samoilla silmillä, ja perillä olisimme heti aamusta selvittämässä venekuorman sijaintia. Tämän jälkeen palaisimme illaksi Miamiin auringonlaskuksi nauttimaan margaritoista.

Suunnitelma osoittautui kuitenkin aukottomaksi, ja navigoimme sulavasti kohti Georgiaa, joka osoittautui Miamiin verrattuna maanläheisemmäksi: Paikalliset olivat ajattelevasti valmistautuneet Movemberiin (eli Moustache November -hyväntekeväisyyskuukauteen) jo hyvissä ajoin, oman arvioni mukaan jo edellisvuoden puolella, ja tunsin itseni kerrankin kotoisaksi näiden muiden hyväntekijöiden joukossa. Omat georgialaismalliset viikseni tekivät myös vaikutuksen huoltoaseman ystävälliseen, hiukan pyylevään kassaneitiin. Jos Miamissa en olisi muiden nousukkaiden joukossa mitään, Georgiassa olin vihdoin rokki- tai ainakin countrytähti.

Parkkeerasimme veneemme Etelä-Miamiin Downtownin ja kuuluisan South Beachin välissä sijaitsevalle saarelle hyvin fiiniltä kuulostavalle Miami Yacht Clubille. Nimi ei kuitenkaan pursiseuraa pahentanut. Olimme saapuneet hyvin keskiluokkaiselle pursiseuralle, jossa nurmikko ja hiekka toimivat veneiden vesillelaskuramppinamme ja parkkipaikka pukuhuoneena. Pääsy merelle oli kuitenkin matkan päässä, sillä kanavien ja saarten välistä puikkelehtimiseen meni noin 40-60 minuuttia tuulesta riippuen. Näkymät luksusvillojen ja pienten trooppisten saarten välissä olivat mitä mahtavimmat, ja jo ensimmäisinä päivinä näin itsekin jotain ennen näkemätöntä hinatessamme veneitä rantaan treenien jälkeen tuulettomassa auringonlaskussa: merilehmäpariskunnan iltauinnilla.

Ensimmäinen viikko purjehdittiin onnekkaasti kovassa tuulessa ja jättimäisessä aallokossa, ja ainakin valmentaja-Gidin mielestä kehitys oli silmin nähtävissä, sillä näitä kelejä ei normaalisti päästä ajamaan yhtä päivää enempää. Vesi Miamin edessä on trooppisen kirkasta, ja erikoisesti mitä kauemmas rannasta purjehtii, sitä lämpimämmäksi ja kirkkaammaksi vesi muuttuu, sillä kapea kaistale, jota pitkin Golf-virta pumppaa lämmintä vettä kohti Eurooppaa, sijaitsee juuri Miamin edustalla. Ja virtakohdan kyllä tunnistaa: merenkäynti muuttuu kovassa tuulessa erittäin sekavaksi kuuden solmun nopeudella virtaavassa vedessä. Paikallisen valmentajan mukaan monirunkopurjehtijat käyttävät pohjoistuulilla virtaa ns. hiihtohissinä lenssitreenejä varten, joka katamaraanien vauhdeissa muutoin on kryssiin verrattuna vain nopea pyrähdys. Siellä täällä hyppi lentokaloja, ja mielestämme näimme myös yhden kirjolohen. Ja kaatua ei kuulemma kannattanut, sillä etenkin virran laidat kuhisivat haita.

Amerikassa kaikki on suurempaa. Ja jos Miamissa naiset ovat kurvikkaampia ja miehet lihaksikkaampia, tulevat myös eläimet perässä. Treenileirin toisen viikon joulukuisena aamuna klubilla meitä oli vastassa jättiläisalligaattori, joka tervehti meitä kita avoinna. Alligaattori valmistautui ilmeisesti viettämään Suomen itsenäisyyspäivää, ja harjoitussaaliina se oli upottanut yhden amerikkalaisten VSR kumiveneen. Tämän jälkeen sen ohjelmassa olisi viikonlopun taidefestivaali, joka perinteisesti täytti Miamin sisälahdet isoista moottoriveneistä.

Taidetta on taas luvassa kun hiukan yli viikon päästä kanadalaiset Saundersin veljekset liittyisivät seuraamme. Sillä välin harjoitukset jatkuvat kuitenkin kahden suomalais- ja yhden ruotsalaisveneen voimin. Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille lukijoille!

Vapaalla

Suomen syksy oli edennyt jo pitkälle. Levähdystauko Suomessa piti silti käyttää hyödyksi, mitenkäs muutenkaan kuin purjehtien ja nauttien urheillen ulkoilmaelämästä. Team Fruit garden, eli Appelsiini ja Limetti, päättivät Suomen Moth-kauden lauantaina upeassa auringonlaskussa, jonka Anneli ja Pekka Hongisto sopivasti ikuistivat.

Merikarhut eivät tällä kertaa jää Suomeen talvehtimaan. Torstaina käynnistyy veljesten Amerikanvalloitus-retki, josta kuullaan myöhemmin… Nyt Moth-kuvien pariin!

Kuvat: Anneli Hongisto

1000 aamua, Rio de Janeiro

Ja viimein koitti päivä, joka vei pitkästä aikaa monessa matkassa harjaantuneen purjehtijakaksikon uusille vesille kohti tuntematonta mannerta, Etelä-Amerikkaa. Rio de Janeiron ensimmäinen treenileiri, tai ehkä uudelleen muotoiltuna tutustumismatka, tuli kuin tilauksesta, sillä Suomen syksy oli jo sen verran pitkällä, että kaikki lentokykyiset ja älykkäät linnut olivat jo poistuneet väljemmille vesille aikapäiviä sitten ja kaikki Moth-treenit jouduttiin perumaan kurjien lentokelien takia.

Olympiadi 2016 oli ehtinyt jo palauttaa koko purjehdusmaajoukkueen siihen todellisuuteen, jossa elettiin ennen vuotta 2008. Vaikka kaikessa eksoottisuudessaan Rio houkutteli Weymouthin kolean sateisten hetkien tai Qingdaon merilevän ja savusumun sävytteisten päivien jälkeen, olisi tällä kaikella hintansa. Tukemme on Suomen mittakaavassa erittäin hyvä, mutta siitä huolimatta karu totuus on, että yksin ventovieraaseen Brasiliaan lähtö vaatisi liian paljon ylimääräisiä pelimerkkejä, joita ei yksinkertaisesti ole. Kun näihin aikoihin vuonna 2009 oli koko Suomen joukkue Englannissa maajoukkuetasosta haastajiin ahtautuneena pieneen vankilaa muistuttavaan ”kylpylähotelliin” valmiina haastamaan britit, ei Rion koneeseen ollut Tuulin Buzioksen reissua lukuun ottamatta tunkua. Mukauduimme tähän tuttuun tilanteeseen ja otimme käyttöön nepa-purjehduksesta (ja Iltapäivälehdistä) tutun säätämiskortin, jonka tuloksena nyt syksyllä 2013 olimme yllätykseksemme ensimmäinen Rion lahdella treenaava suomalaistiimi.

Kuten aikaisemmin mainitsin, Brasilia ja Rio oli meille olosuhteiden puolesta tuntematon Martinin jakamia luottamuksellisia sää- ja virtatietoja lukuun ottamatta. Veneen kuljetukset ja säilytykset tiedettiin ulkomaalaisille portugalia taitamattomille vieraille erittäin vaikeiksi ja kalliiksi, turvallisesta asumisesta puhumattakaan. Onneksi tarinaan astui eräänä aurinkoisena päivänä La Rochellin MM:ssä käydyn ranta-small-talkin lomassa ennestään tuttu ystävällinen brasilialaistyttö Isabel, joka kutsui meidät treenaamaan myöhemmin syksyllä Rioon, vene ja majoitus kuulemma järjestyisi. Vaikka tarjous oli vasta kevyen puheen tasolla, tajusin tilaisuuden kultaakin arvokkaammaksi, sillä jotta tietää mihin projektiin on ryhtynyt, on ensin hyvä ottaa paikallisten kanssa selvää mikä on pelin ja pelikentän henki.

Tuumasta toimeen. Maksettuamme liikaa taksista ja selvittyämme paikalliselle moottorivenekerholle Rion lahden itäpuolelle nukuimme melkein ensimmäisen yön kadulla. Vartijan, jonka oli määrä odottaa meitä seuran porteilla asunnon avaimien kanssa, oli päättänyt ottaa pienen lepotauon jossain takavasemmalla. Viimein hieman yli tunnin pohdinnan ja huhuilun jälkeen löysimme tiemme pieneen, joskin väliaikaiseen majoitukseemme. Pitkä lento painoi päälle, joka näkyi väsymyksenä. Väsymyksen huonot puolet konkretisoituivat heti ensimmäisenä aamuna, kun Niksu nukahti kaksikerroksisen (tosin noin yhteensä 12m^2) asuntomme yläkerrassa sijaitsevaan vessan ja suihkun yhdistelmään. Lämpimän suihkun alla kun oli hyvä torkkua, varsinkin kun lattiaritilä oli sopivasti suljettuna, sillä näin lämmin vesi lämmittäisi mukavasti myös varpaita. Saavuin hiukan liian myöhään aamuiselta tunnustelu-retkeltä, kun vesi lainehti pitkin lattioita pesten samalla kätevästi kaikki matot ja puolet petivaatteista. Herätin Niksun ja avasin välittömästi ala- ja yläkerran ikkunat, ja lukitsin yläkerran ikkunan kätevästi yläasentoon irrottaen (no ok, rikkoen) samalla vahingossa ikkunan lukitussalvan. Luututessani lattiaa emäntämme saapui yllätysvisiitille toivottamaan meidät tervetulleiksi. Silmät pyöreinä ja monttu auki hän totesi alkushokin jälkeen: ”Welcome to Brazil boys… over here somethings work, somethings don’t.”

Yrityksemme saattaa väliaikaismajoituksemme täydelliseen saneeraukseen ei vienyt täysin luottamusta, ja kun jää oli tämän tulikokeen seurauksena rikottu, Isabel katsoi parhaaksi siirtää meidät naapurissa sijaitsevaan yksityisasuntoonsa, jotta mahtuisimme kaikki Jocke-koutsin saavuttua asumaan hiukan tilavammin. Aloitimme tutkimusretket uudessa ympäristössä ja pian matkustelimme jo paikallisten tavoin bussilla, söimme ja joimme uusia paikallisia erikoisuuksia nauttien rennon rauhallisesta elosta trooppisessa ympäristössä. Hiukan kierreltyämme tajusimme, miten hyvissä käsissä olimme. Uusi kotimme Niteroin asuinalueella osoittautui mitä rauhallisemmaksi alueeksi. Viereiset Icarain ja San Franciscon hiekkarannat olivat lähinnä paikallisten suosiossa, mikä piti innokkaimmat näpistelijät muilla apajilla. Näiden kahden hiekkarantaa erotti jyrkkää rantapenger, jonka varrella muutaman kauniin rantatönön lisäksi sijaitsi Niteroin kaikki pursiseurat. Näistä pienimmällä, noin 200 ihmisen seuralla, odotti myös meidän lainaveneemme, tarunhohtoinen Pegasus, jonka näin Nautivelan tehtaalla 2010 työn alla, samaan aikaan kun noukimme vielä heloittamattoman “Purple Hazen” kyytiin. Kuten yleensäkin, pienempi ja vähemmän pramea eivät ole synonyymeja huonomman kanssa, sillä klubi paljastui Brasilian purjehdusurheilu historian merkittävämmäksi seuraksi kahdeksan olympiamitalin turvin. Suurimmat ansiot kuuluivat tietysti klubin kommodorille, purjehduslegenda Torben Graelille, jonka koko perhe harjoittelee seuralta käsin. Myös emäntämme oli kantanut kortensa kekoon Pekingin pronssimitalillaan.

Rio de Janeiro Yacht Club eli kotiseura

Purjehdus Rion lahdella oli tuulen ja lämpötilan puolesta miellyttävä kokemus. Lämmin, joskin puuskainen tuuli, tuntui juuri sopivalta meidän tyylillemme ja henkeäsalpaavat maisemat höystettynä eksoottisilla linnuilla ja todella erikoisesti käyttäytyvällä virralla tarjosi sopivasti uutta haastetta. Tarjolla oli oikeastaan aikalailla kaikkea flätistä vedestä isoon swelliin, tasaisesta kevyestä tuulesta puuskaiseen kovaan tuuleen. Eipä siis ihme miksi Brasilian purjehdushistoria on rajallisista resursseistaan huolimatta niin menestyksekäs. Vähemmän miellyttävän kokemuksen sen sijaan tarjosi lahden merivesi, joka asetti uudet standardit veden likaisuudelle. Naapurissa sijainneen ja lahden ilmeisesti ainoan surffispotin pumpatessa kovaa swellipäivinä jouduin kerrankin toteamaan, ettei veteen uskalla mennä terveyssyistä, sillä hepatiittirokotukseni eivät olleet ajan tasalla.

Vietimme päivät sen verran intensiivisesti vesillä ja rannalla, ettei turistikierroksille juuri jäänyt aikaa. Kävimme kuitenkin tutustumassa paikalliseen samba-tanssiklubiin ja Rion keskustan yöelämään pintapuolisesti. Vapaapäivänä suuntasimme Ipanemalle ja Copacabanalle, josta matkan piti viedä kohti Jeesus-patsasta ja Sugarloaffia. Sattumalta vastaan tuli kuitenkin tuttu suomalaispariskunta, jonka kanssa siirryimme läheiseen Babylonian favelaan nauttimaan aikaista päivällistä. Päiväsaikaan tämä rauhallinen favela oli hyvin vastaanottava, ja paikallinen keittiö osoittautui maailman kuuluksi katukeittiöksi, jossa Harrison Ford:kin oli vieraillut meitä ennen. Turistille vaarallisimmaksi paikaksi olikin tituleerattu Ipaneman yö, joten totuus faveloiden hengenvaarallisuudesta oli jälleen helppo nähdä uudessa valossa. Aseistettuihin rikollisjengeihin oli kuuleman mukaan helpoin törmätä ruuhka-aikaan kaupungin liikenteessä, jolloin jengit putsasivat paikallaan seisovat autot läpikotaisin. Seurasimme katukeittiöstä käsin lasten sambaesitystä sen verran pitkään, että Sugarloaf ja Jeesus-patsas saivat jäädä seuraavaan kertaan. Tarinan mukaan Rion kaupungin ylle kätensä levittävä Jeesus löisi kätensä yhteen sillä hetkellä, kun kaikki pahuus oli maailmasta kadonnut. Koska näin ei ole vielä tapahtunut, ovat rikollisjengit ilmeisesti vielä hommissa, eikä meidän kaupunkiin saapuminen ollut onnistunut nostattamaan hyvyys-mittaria vielä riittävälle tasolle.

Kahden treeniviikon aikana kovan Euroopan kiertueen käynyt lainaveneemme ”Pegasus” kasvatti hitaasti tarunhohtoiset siipensä uudelleen, mikä ilahdutti kovasti emäntiämme. Jatkoyhteistyöstä puhuttiin jo kolmantena treenipäivänä, mikä lupaili hyvää jatkon kannalta, sillä veneiden säilytys ja majoitus olivat vielä tulevaisuudelta ratkaisematta. Pakatessamme venettä Rion ilta-auringossa kiitimme kohteliaasti tyttöjä ja klubia vieraanvaraisuudesta, ja otimme paikallisten suosiman normaalihintaisen taksin kohti lentokenttää. Nyt, 1000 aamua ennen pääkisojen koittoa, olimme ottaneet uuden ympäristön haltuumme.

Unfinished business

Ennen TV:stä, Seiskasta, ja muista iltapäivälehdistä tuttua Rio de Janeiron treenimatkaamme vietimme mukavat pari viikkoa kotona akkuja lataillen, kotiutuen uuteen asuntoon keskellä Lauttasaaren purjehdus-klusteria ja uusia reissuja valmistellen.

Uusi tiimin yhteinen koti sisustettiin nopeasti, ja ainakin ensi tuntumalta yhteiselo sujui huomattavasti helpommin kuin samassa veneessä istuminen. Reissujen valmistelu taas piti sisällään veneiden kunnostusta ja virittelyä, varusteiden hallintaa ja uusien kotimatkalla kyytiin noukittujen mastojen valmiiksi laittoa. Loma ei tosiaan vielä tässä vaiheessa ollut alkanut, sillä veneitä valmisteltiin kiireellä Miamin talvitreenileirejä varten, jossa kaiken piti toimia moitteettomasti. Kenraaliharjoituksena tälle kaikelle toimi Lokakuun alun KSSS:n syyskilpailu Tukholmassa, jonne jätimme kaksi venettämme (yhden itsellemme, ja toisen lainaan treenikavereille Antonille ja Freddylle) rahdattavaksi Miamiin. Kaikki sujui hyvin, ilman suurempia kommelluksia, eikä edes hiukan tiukan aikataulun kotimatka Tukholmasta kotiin ja eksyminen ensin väärään laivaan pilannut tätä suomalaisen purjehdusurheilun voittokulun demonstraatiota – sarjana kisasta oli nimittäin kolme piikkiä, ja yksi DNF viimeiseltä päivältä. Voittajan oli helppo hymyillä, Silja Linen allasosastolta käsin.

Tukholman jälkeen siirryttiin edellä mainittuun kohtaan akkujen latailu, joka oli allekirjoittaneelle taas mutkikkaampi juttu. Gourmet-illallisten ja fysiikkatreenien lisäksi oli nimittäin sopiva aika viimeistellä kahden vuoden Moth-jollan rakennusprojekti koodinimeltään ”Limetti”, josta olen välillä antanut täällä vinkkejä aikaisemmin. Nyt, jos koskaan, on loistava aika avata tämäkin tärkeä sivujuoni sen taustoineen, ennen kuin kerronta palaa takaisin olympiapurjehdusurille.

Idea omasta Mothista syntyi, kun Sami Jokinen toi vanhan Moth-jollan Suomeen, jonka hän itse rakensi raskaita työkaluja ja metodeja käyttäen lentokykyiseksi yhden talven aikana. Olin ensimmäisten joukossa sitä tietysti testaamassa, ja purjehtiminen lentävällä veneellä oli jotain uutta… ja koukuttavaa. Janne Uusi-Autti liittyi Moth-joukkoon hiukan Samin jälkeen, ja kertoi mahdollisuudesta vuokrata hyvän Mothin muottia Englannista halvalla. Kaverini Miikka Pennanen oli samoihin aikoihin muuttanut Englantiin opiskelemaan veneiden rakennusta ja suunnittelua, ja innostui ideasta rakentaa omat veneet. Niinpä iskimme viisaat päämme yhteen ja ryhdyimme tuumasta toimeen. Ajanpuutteen ja muotin hankalan kuljetettavuuden vuoksi Miikka rakensi kavereidensa kanssa veneiden kuoret, eli kannen ja pohjan, Englannissa, josta toimme ne sitten yhden kisareissun päätteeksi Suomeen sopivasti omien veneittemme välissä.

Tästä se sitten alkoi. Rakensin Suomessa vielä yhden puuttuvan keulakannen, ennen kuin ryhdyimme hommiin. Miikka opetti hiilikuidun käsittelyn, teki salapoliisin työtä veneen detaileja selvittäessään Samin ja Jannen kompatessa taustalla. Työtilat järjestyivät koti-telakalta, ja aloitimme kesän 2011 lopussa vahvistamaan rungon osia, rakentamaan laipioita ja hiilikuitusiipiä. Viimein keväällä 2012 koittaessa liimasimme valmiit rungot yhteen. Työtä todella riitti, ja sen vaatima ylimääräinen aika järjestyi kuin tilauksesta sillä intensiivinen ohjelma ei paljon jättänyt varaa koulunkäynnille, jonka seurauksena silloin tällöin vietimme pari viikkoa treenileirien välissä kotona. Prosessi opetti paljon: huolellinen valmistelu olivat kunnollisen veneen äiti, oikeat välineet ja työtilat sen isä ja otollisin rakennusaika kiireetön keskiyö. Samalla tutuksi tuli lukuisa joukko veneenrakennuksen muita kuuluisia vanhoja muistisääntöjä ja kikkoja, joita tässä kuitenkaan luetella.

Miikka sovittaa vasta pohjamaalattuun Limettiin custom-trampoliineja

Rakensimme Miikan kanssa veneemme sarjassa, ja täten sisaralukset nimettiin saman teeman hengessä Appelsiiniksi ja Limetiksi. Limetti valmistui hiukan jäljessä johtuen muista purjehduskiireistä (kuten Olympialaiset), ja neitsytpurjehdus tapahtuikin vasta vuotta Appelsiinin jälkeen. Ilmassa oli suuria tunteita, sopivasti loppukesän tuulta mutta myös hiukan pelkoa, sillä varmuutta veneen vesitiiviydestä ei vielä ollut. Kaikeksi onneksi vene pysyi kuitenkin pinnalla, ja kiisi veden yllä kuin unelma, ja seuraavana päivänä oli helppo matkata Santanderiin hyvillä mielin nauttimaan purjehduksesta ja muusta vesiurheilusta.

Lokakuussa valmistui viimein vielä Limetin masto, rantakärry, lentokorkeuden säädin (eli tuttavallisemmin piiska, joka sijaitsee veneen keulassa) ja trimmiköysistö puolentoista viikon uurastuksen jälkeen. Selvitimme Miikan kanssa vielä kölin kantosiiven kulmat, jonka jälkeen oli uuden testipurjehduksen vuoro.

Lopuksi suuri kiitos lukuisille projektissa mukana olleille kavereille, erityisesti Miikalle. Kun näet vihreän ja oranssin veneen lentävän Lauttasaaren selällä, on kyseessä Team Hedelmäkori, jonka seikkailuista tullaan kuulemaan vielä myöhemmin näillä sivuilla…!

Sen pituinen se. Nyt jatkamme taas olympiapurjehdus-urheilun ja kaikkeen siihen liittyvän oheistoiminnan maailmassa. Etelä-Amerikan valloitus alkakoon.

Surffausta auringonlaskun aikaan

Kisakausi 2013 oli jo kovaa vauhtia päättymässä, sillä Santanderin kilpailu olisi viimeinen mahdollisuus kokeilla vauhtia muita kärkiveneitä vastaan ennen ensi vuotta. Kisakauden loppuminen merkitsee yleensä myös kesän loppua, ja jotta kesän viimeiset rippeet saataisiin hyödynnettyä, oli kisapaikalle luonnollisesti saavuttava hyvissä ajoin. Valitettavasti pieni kommunikaatio-ongelma miehistön välillä johti siihen, että lensin itse kolme päivää aikaisemmin kohti Cantabrian maakuntaa, ja Niksu vasta perässä heti rästi-tentin jälkeen.

Santanderissa olivat syksyn merkit ilmassa: Pohjois-Atlanttin matalapaineiden muodostamat aallot alkoivat vyöryä rannoille kaikkien purjehtijoiden riemuksi. Ja aaltojen kutsu koski myös minua. Espanjan miesten 470 maajoukkue-valmentaja antoi koordinaatit muutamaan lähispottiin ja neuvot kuuluivat seuraavasti: jos aallot ovat pieniä, niin suuntaa Liencresiin. Ja kun Liencresin aallot alkavat tuntua pelottavan isoilta, suuntaa Somoon, jossa aallot olisivat usein pidempiä ja puhtaampia.

Sain mieluisan puhelinsoiton heti ensimmäisenä aamuna nuorilta ja autottomilta RS:X surffareilta, joilla olivat yhtenevät tavoitteet, eli piti päästä surffaamaan lainelaudalla ja mieluiten mahdollisimman nopeasti. Tiesimme kelin isoksi, joten iskettyäni vaihteen silmään ja nostettuani kytkintä, ajoimme neuvottuina Somon rannalle koko päiväksi. Nautimme vielä täydellisistä aalloista ja aurinkoisesta säästä kahden päivän ajan Liencresin aaltoja surffaten, jonka jälkeen sää muuttui äkisti harmaan sateiseksi. Ikäänkuin tyhjästä ilmestynyt sade paljasti syyn, miksi lähialueen luonto oli niin kauniin vehreää, toisin kuin monessa muussa Espanjan kolkassa.

Niksun saavuttua oli aika laittaa pora laulamaan, sillä vene vaati hiukan huoltoa viime reissun jäljiltä. Pitkästä aikaa vuorossa oli myös muutoksia systeemien puolella, jotta kölin asennon säätely ja isopurjeen trimmaaminen helpottuisi. Puolen päivän virittelyn jälkeen pääsimme vesille tarkastelemaan Santanderin kaupunkia mereltä käsin ja hiukan kokeilemaan vauhtia muita tiimejä vastaan. Käsitys Santanderista purjehduspaikkana muodostui nopeasti: virtaa oli taas paljon, kuin myös isoa ristimaininkia. Tuuli oli pääsääntöisesti kevyt, ja sisäradoilla kohtuullisen oikukas. Eri rata-alueet olivat kaikki omanlaisensa, ja tarjosivat haasteiden lisäksi myös henkeäsalpaavia maisemia.

Pääasiallisena syynä Santanderin visiitille oli ensi vuoden MM:n esikilpailut, jotka olivat siitä syystä tärkeät, että siellä jaettaisiin jo ensimmäiset olympiapaikat. Kisan line-up koostui pääosin kärkiveneistä, mutta moni tiimi oli päättänyt jäädä kotiin harjoittelemaan, mikä saattoi johtua kisan korkeasta ilmoittautumismaksusta. Me sen sijaan totesimme, ettei meillä ole varaa jäädä kisasta ulos. Swelliin tottumiseen tiedettiin vievän jonkun tovin, ja oli hyvä kokeilla millä tasolla venevauhti on nyt verrattuna muihin kärkiveneisiin. Sen lisäksi treenistartit ennen kisaa, ja itse kisa paljastaisivat mukavasti eri rata-alueiden salat. Lisämausteen soppaan toi vielä uuden valmentajan, eli Gidin, tulikoe kisa-koutsina.

Treenin tarpeessa olivat myös kisajärjestäjät, joista suurinosa ei selkeästi ollut aikaisemmin ollut mukana järjestämässä kansainvälisen tason kisoja. Välillä odoteltiin odottelun riemusta, välillä ylös nousi vääriä lippuja, ja välillä taas lippuja ei noussut, vaikka olisi pitänyt. Kieltämättä soppaa hämmensi myös oikutteleva tuuli, joka loisti usein poissaolollaan. Välillä kuitenkin purjehtijoiden onneksi, sillä kisapäivän jälkeen oli hyvä siirtyä kumiveneellä viereisen Somon rannalle, jossa tarjolla oli maailman luokan aaltoja kaiken tasoisille surffareille. Myös meillä kävi tuuri, ja kolmantena kisapäivänä lähtöjen peruunnuttua surffasimme auringonlaskussa Liencresissä tuulettomassa säässä unelmakelissä.

Parin kuukauden treenit olivat selkeästi purreet, sillä huomasimme olevamme nopeita, hetkittäin jopa murhaavan nopeita. Olimme pienen askeleen edellä treenikavereita Antonia ja Freddy B:tä, jotka hengittivät niskaan lyhyen välimatkan päästä. Kisan luonteesta johtuen oli helppo purjehtia paineetonta purjehdusta, ja kun espanjalainen mobiililaajaistakin toimi “mañana, mañana” periaatteella, ei tuloksia tullut juurikaan seurattua. Yllätykseksemme löysimme itsemme poikkeuksellisen hyvistä asemista ennen medal racea, eli varmalta palkintopallisijalta. Medal race tarjosi hyvän harjoituksen kovassa seurassa, ja selvisimme maaliin kunnialla neljäntenä. Välittömästi lähdön jälkeen suoritetun palkintojen jaon jälkeen, joka toimi kenraaliharjoituksena seuraavaa vuotta varten, oli aika pakata veneet ja valmistautua pitkään moottorimarssiin kohti kotia.

Kuva: Aleksandra Blinnikka

Viimeisen illan juhlat jäivät tällä kertaa varsin pintapuolisiksi, sillä seuraavaksi päiväksi oli luvattu sen verran eeppistä surffia, että jopa valmentaja-Gidi innostui lähtemään uimaseuraksi. Akkuja oli muutenkin hyvä ladata, sillä kotimatka olisi tällä kertaa pidempi: ruotsalaisten vene piti jättää La Rochelleen seuraavia kisoja varten, ja tämän jälkeen vuorossa olisi pieni lisälenkki Englannin mastotehtaiden ja epoksikauppojen kautta, josta matka jatkuisi edelleen kohti kakkoskuskin eli Freddyn kotia Göteborgissa. Taktiikka puri ja viimein viiden päivän jälkeen väsynyt 470-kippari löysi tiensä turvallisesti kotiin, eli Lauttasaaren purjehdusklusteriin.

Oli aika huokaista helpotuksesta, ja muistella kesää virallista kesädrinkiä, eli campari-tuoremehua siemaillen. Reissun ja kauden tavoitteet olivat täyttyneet: säilytimme tauosta huolimatta paikkamme kansainvälisessä kärjessä, kehityssuunta oli jälleen nousujohteinen eikä swelli tuottanut enää niin paljon ongelmia kuin ennen. Ja polte päästä aaltojen sekaan myös laudan päällä oli jälleen herätetty. Olympiadin ensimmäinen kesä oli taas eletty vauhdikkaasti työn makuun totutellessa. Ja nyt kun makuun on taas päästy, kiiltävät aurinkolasien peililinsseissä Rio de Janeiron siluettimaisemat, jonne tiemme lokakuussa vie.

Simpukoita ja ranskalaisia

Olen kirjoittanut tätä blogia vuoden 2005 lopusta, jolloin asepalvelus “urheiluleikkikoulussa” Lahdessa avasi tien Maailman Cup-kiertue elämään. Vanhempien järjestämät mahdollisuudet ja kyky mukautua hiukan askeettisempaan elämäntyyliin olivat yhdistelmä, jonka avulla oppimme näkemään vieraan ympäristön paikallisten silmin. Vuosien varrella luulin kolunneeni Euroopan lähes läpi kotaisin, ja saaneeni erittäin hyvän kuvan jokaisen maan elämänmenosta, ruokakulttuurin vivahteista, kansallisidentiteetistä ja mikä tärkeintä, rantakaupunkien sosiaalisesta elämästä. Ranska paljasti kuitenkin itsestään uusia puolia.

En ole koskaan tunnustautunut suureksi Ranska-faniksi, lieneekö syynä sitten kehnot oppimistulokset Ranskan tunnilla tai Hyeresin kylmät ja kovatuuliset päivät. Atlantin rannan kulttuuri on jokseenkin erilaista Välimereen verrattuna, ja tunsimme olomme paljon tervetulleemmiksi tähän merihenkiseen kaupunkiin, joka kirjaimellisesti eli purjehduksesta. Ihmiset olivat paljon ystävällisempiä ja avoimempia ulkomaalaisia kohtaan, kadut kuppiloineen ja ravintoloineen pursuivat iltaisin väenpaljoudesta ja hyvä ranskalainen viini virtasi kuin vuorovesi, joka ilmeisesti on tällä lahdella maailman kolmenneksi suurin.

Surffausta Ile de Re:llä

Aloitimme La Rochellessa jo Heinäkuun puolessa välissä viikon treenileirillä. Niin kuin yleensäkin, säät olivat jotain muuta kuin yleensä, mikä tässä tapauksessa tarkoitti syys-talvikaudelle ominaista kovaa maatuulta, joskin sää oli muutoin erittäin lämmin. Purjehdittuamme muutaman päivän, myrskyävä maatuuli laantui, ja tilalle tuli erittäin kevyt gradientti suoraan mereltä, josta saatiin nauttia koko loppu kuukausi aina MM-kisoihin asti. Hangon regatan Ranskan-tuliainen, eli flunssa, hidasti hiukan tahtia, mutta käytännössä kaikki leirille asetetut tavoitteet täyttyivät, mikä piti sisällään kevyen tuulen kyydin uudelleen löytämisen. Jännitystä oli ilmassa, sillä vene kulki kovaa, mikä lupasi hyvää.

Kuva: Thom Touw

Kisan aikana purjehdittiin sitten aivan toisenlaisissa keleissä. Avauspäivänä kova tuuli mereltä nosti korkean terävän aallokon mainingin päälle, jota ruokki vielä kova virta. Valitettavasti treenien aikana ei näitä kelejä ollut ajettu, eikä vene liikkunut aivan toivotunlaisesti kovassa tuulessa. Vauhti isossa aallokossa ja tuulessa löytyi, tosin vasta hiukan liian myöhään. Kolmessa fleetissä purjehditut karsinnat tekivät piste-eroista erittäin pieniä, eikä sijan 30 ja 10 välissä ollut ilmaa juuri ollenkaan. Kun vielä otimme varaslähdön karsintojen viimeisestä lähdöstä, päädyimme sijalle 36. joka oikeutti muutaman sijan turvin kultafleettiin. Erikoisuutena näissä kisoissa oli pistelaskusysteemi, jossa karsintalähdöt lasketaan yhtenä lähtönä, jota ei kuitenkaan saanut laskea discardina pois. Kauhuksemme huomasimme, että vaikka matka top10:n ei pisteissä ollut kuin kiven heiton päässä, olimme yhtäkkiä erittäin paljon kauempana kärjestä finaaleiden alettua.

Kuva: Thom Touw

Luovuttaminen ei kuitenkaan varsinaisesti tullut mieleen, ja aloitimme taistelun kohti kärkeä. Loppujen lopuksi kapusimme sijalle 12. erittäin tasaisella sarjalla, jota koristivat yksi lähtövoitto ja kakkossija. Silti harmiksemme totesimme, että vanhalla pistelaskusysteemillä olisimme mahtuneet juuri top-8 joukkoon, joka kilpailisi medal racessa. Loppujen lopuksi, 12. sijaan oli kuitenkin helppo tyytyä: Aloimme vasta pikku hiljaa olla viime vuoden tasolla purjehduksellisesti, sillä pitkä kirjastossa vietetty talvi näkyi ruosteena selkärangassa ja lihaksistossa.

Kuva: Briana Provancha

La Rochelle hyvästeltiin ystävien kanssa vanhan kaupungin kaduilla. Palkintojenjaon jälkeen vanhan kaupungin sataman suun suurten linnantornien katon jättimäinen 470-lippu laskeutui, joka meille merkitsi sitä, että jälleen yksi suuremmoinen kesä uusien ja vanhojen ystävien kanssa oli kääntymässä kohti syksyä. La Rochelle jäi elämään kesän 2013 huipennuksena, jonka jälkeen alkaa jälleen uusi kappale seikkailuissamme olympiapurjehduksen tapahtumarikkaassa maailmassa, nimittäin treenikauden merkeissä. Seuraava etappimme olisi ensi vuoden MM-näyttämö Santander, jossa panokset olisivat ensi vuonna kovemmat, sillä olympiapaikat ovat jaossa jo totuttua aikaisemmin. Syödessämme paikallista pikaruokaa, eli simpukoita ja ranskalaisia, ajatukset suuntautuivat kohti Rio de Janeiron Copacabanaa: nyt kun aiempi taso on saavutettu, on aika ryhtyä töihin ja nostaa rimaa.

Kotona parhaaseen aikaan

Pitkä junamatka Formiasta kohti Roomaa, tuntien odotus lentokentällä ja myöhässä lähtenyt lento kotiin oli odotusten arvoinen. Suomi näytti jälleen parhaat puolensa: Muun Euroopan kärsiessä tulvista ja värjötellessä kylmän koleasta säästä Suomi oli jälleen muuttunut pohjolan Kaliforniaksi. Kanadalaiset treenikaverimme ihmettelivät lämmintä säätä, ja tunsivat olonsa kotoisaksi samankaltaisista harrastuksista pitävien ihmisten parissa.

Tarkoituksena oli viettää kotona kolme viikkoa treenaten tehokkaasti, sillä Formian 13. Sija, joka jo tosin huonosta valmistautumisestamme johtuen riitti ärsyttämään kanssakilpailijoitamme, ei ihan vielä tyydyttänyt menestyksen nälkäämme. Edessä oli kuitenkin perinteiset vene-sulkeiset, sillä talven jäljiltä kotiin oli jätetty lähinnä vara-mastot ja välineet, joista kaikki tarpeellinen oli ryövätty mukaan Euroopan välinereserviin. Kun työkalutkin olivat tien päällä, ei auttanut muu kuin tarttua toimeen. Kaksi venettä valmistui käden käänteessä, ja kolmaskin vene saatiin viimein purjehduskuntoon Antonia ja Fredde B:tä varten. Sitten kiirehdimme välittömästi Juhannuksen viettoon kanadalaisten kanssa.

Juhannuksen jälkeen, kun vedet olivat lämminneet jo riittävästi kotimaan treenejä varten työnsimme nepat vesille. Valmistavien treenien jälkeen Anton ja Fredde saapuivat Kielin regatasta sopivasti treeniemme ensimmäistä pääetappia eli perinteistä Helsinki Regattaa varten, johon osallistumisesta olimme viime vuosina onnistuneet keplottelemaan itsemme milloin milläkin verukkeilla. Nyt SM-statuksen alla purjehdittu kisa päätettiin kuitenkin ottaa pääasiallisen treenileirin lämmittelyksi, jota uusi valmentajamme ja vanha tuttu Gideon Kliger seurasi silmä tarkkana. Ulkomaalaisten vahvistustemme tuoma lisävastus tuntui radalla, mutta selvisimme viimein selvästi voittajiksi varsin selvällä viiden lähdön. Kotikenttä etu oli tällä kertaa muille liikaa.

SM:n jälkeen jatkoimme treenejä HSK:lta. Valmentaja-Gidi totesi meidän omat treenimetodimme puutteellisiksi, ja vedimme varmuuden vuoksi viisi tehokasta tuntia vesillä per päivä, joka alkoi loppu viikosta viemään mehuja. Perjantaina leirin päätyttyä hyvästelimme Gidin, ja valmistauduimme leirin viimeiseen koitokseen: team building-sessioon Hangon Regatan merkeissä. Hädin tuskin Juhannuksesta toipuneilla kanadalaiset arvuuttelivat, mahtaisiko Hangon Regatta vetää vertoja oman kylän Chester Raceweekille. Kuvailin Juhannusta Hangon Regattaan verrattuna rauhallisena, vaikkakin intensiivisenä perhejuhla, ja lupasin Regatan olevan kenties kesän vauhdikkain sosiaalinen purjehdustapahtuma. Löysimme lähes kaikille purjehdusaktiviteettiä F18-katamaraaneista folkkareihin, eikä kukaan joutunut pettymään: tästä regatassa kaikki lähtivät kotiin voittajina.

Kolme viikkoa Suomessa vierähtivät hujauksessa. Mikään ei riitä kuvailemaan treenikaverimme ylisanoja HSK:n treenifasiliteeteistä, Suomen kesästä, suomalaisten vieraanvaraisuudesta tai hienostuneista juhlintatavoista: muistossa eli vielä kauhukuvat viime kesän Englannin jatkuvasta horisontaalisesta sateesta ja ”Weybizan” varsin primitiivisestä yöelämästä.

Nyt on taas aika nostaa kytkintä, ja seuraavana kohteena on Elokuisten MM-kisojen päänäyttämö La Rochelle, jossa pidämme seitsemän päivän treenileirin saman dream teamiksi luonnehditun treeniporukan kanssa. Loppukesän ja tulevan syksyn purjehdukset ovat sikäli mielenkiintoiset, että kaikki tapahtuvat meille vieraissa maisemissa. Huhupuheiden mukaan tarjolla on hyviä merellisiä ruokia ja juomia, sekä paljon surffia.

Seuraava päivitys on luvassa treenileirin jälkeen heinäkuun loppupuolella. Hyvää loppukesää lukijoille, ja pysykää kyydissä, sillä olympiadi 2016 on vasta alussa, ja matka Rio de Janeiron Copacabanan hiekkarannalle on vielä pitkä.