Turska2.net sailblog

Keski-Eurooppalaistunut kippari oli jo hyvissä ajoin ennen gastia valmistelemassa venettä kisaa varten Barcelonan vanhassa olympiasatamassa, joka toimi väliaikaisena satamana 470:lle, sillä MM-kilpailujen satama Port Forum oli vielä rakennustöiden viimeistelyä vailla. Tilaa ei ollut paljon, mutta ainakin satama oli eloisa ja siisti, toisin kuin muutama muu vanha olympiasatama joita on vuosien varrella tullut nähtyä. Ravintoloiden 10 euron ja kolmen ruokalajin lounastarjoukset pitivät nälän poissa kevyellä välinmeren ruualla, ja tasainen 22-24 asteen lämpötila ja korkea aallonmurtaja piti huolen ettei kylmä ja tuuli päässyt vaivaamaan veneen rakentelua. Jostain syystä ensimmäiset päivät olivat aika kovatuulisia, ja muutama paikalle jo selvinnyt vene pääsi nauttimaan hyvästä treenisäästä isoilla aalloilla.

Useamman tunnin ja parin twiikkauksen jälkeen Hyèresin masto lähti toimimaan, ja kevyt tuuli tuntui taas hyvältä. Treeniaikaa ei hirveästi ole ollut, sillä Hyèresin ja MM-kilpailujen välissä ei ollut paljon palautumisaikaa. Kevyessä tuulessa oli kiva ihmetellä outoja pieniä meduusoja, jotka ilmeisesti kelluvat täältä virran mukana aina Miamiin asti (joissa niistä on jo kehittynyt täysikokoisia Portuguese Manowareja) ja laiskoja isoja aurinkoahvenia (sunfish), jotka näyttävät lähes delfiineiltä sillä erotuksella, että ne laiskottelevat pinnan tuntumassa lähes paikoillaan, ja lekottelevat isoja eviään auringon paisteessa. Tämä kalatuttavuus on täysin uusi minulle, ja jostain syystä näitä erikoisuuksia en ole aikaisempina Barcelona-vuosina nähnyt!

Mittaukset menivät tänään heittämällä läpi: vene oli peräti 50 grammaa ylipainoinen, ja mittamies totesikin, että olympialaisissa vene tutkitaan sitten vähän huolellisemmin. Huomenna vuorossa on vapaa päivä, ja formuloiden vapaiden harjoitusten seuraamista, sillä formula 1:t ovat skabaamassa Barcelonassa tänä viikonloppuna. Lauantaina ajetaan myös 10 veneen “top10″ kutsukilpailu Barcelonan keskustan satamassa Port Vellissä, johon meidät on kutsuttu, mikä luo mukavan lisän muuten tylsän tuttuun formaattiin. Ensimmäinen varsinainen kisapäivä on sunnuntaina, ja sää ennuste vaikuttaa läpi koko ensi viikon kevyeltä, joka lupailee hyvää meille.

Kaikki sujui hyvin niin kauan, kunnes oli aika kiinnittää naruja. Kun laihdutuskuuri etenee tiettyyn pisteeseen asti, kasvaa riski sairastua kokemusten perusteella huomattavasti ja niinhän siinä kävi tälläkin kertaa, että jokin paikallinen kulkutauti veti väsyneen kipparin sängyn pohjalle neljäks päiväksi. Mutta mitäs sitä turhia testailemaan jo valmiiksi hyväksi todettua?

Kisaennuste oli varsin kovatuulinen, joten päätimme kokeilla kolmatta mastoa, joka olisi varamasto olympialaisiin, sillä kaksi muuta oli todettu jo hyviksi ja nopeiksi. Purjeina toimisivat vanhat purjeet, ja stuurana Perthissä jo siipeensä saanut yksilö ja kevään treenien jälkeen parhaat päivänsä nähnyt purje. Ihan hyvä valinta, sillä aamu alkoi rapealla 25knotsin (12m/s tuulella) ja iltapäivän mittaan keli yltyi yhä enemmän. Suoraan sängystä veneeseen vedetty kippari selviytyi puhtain paperein, joskin hengaaminen ei sujunut ja koutsi-Lefko joutui purjehtimaan veneen rantaan viimeisen lähdön jälkeen (“vain” tunnin kryssi kotiin) sillä kisalautakunta oli päättänyt sijoittaa meidät mahdollisimman kauas rannasta, jotta katsojilla ei olisi arvailun sijaan mitään mahdollisuuksia nähdä missä purjehdimme.

Kisa jatkui kylmän kovatuulisena ja uusi masto alkoi muuttua pikku hiljaa purjehduskelpoiseksi. Muuttuvia trimmejä yritettiin oikaista kesken starttien, tosin huonolla menestyksellä. Onneksi toiseksi viimeinen kisapäivä oli kevyempi ja viimeisessä lähdössä keskituulinen; Uusi veneemme Snorlax pääsi viimein näyttämään kyntensä ja piikkasimme viimeisen lähdön puolen legin johdolla.

Viimeinen päivä olikin sitten taas perinteinen, eli kovaa tuulta idän puolelta huikeiden aaltojen kera. Aamulla keskusradio kehotti purjehtijoita harkitsemaan omien kykyjensä mukaan kannattaako ulos lähteä: “Aallot ovat isoja, ja ulkona on tosi vaarallista”. Häkeltyneenä totesin, etten ole koskaan aikaisempina vuosina kuullut mitään vastaavaa olympialuokkien korkeimman tason kisoissa, enkä varsinkaan Hyèresissä.

Noh, totesimme että ei luonnollisesti koske meitä. Lefko kehotti meitä aikaisempina päivinä lopettamaan tuulen nopeuden liioittelun, ja kertoi mitanneensa “maksimissaan 25knotsia” käsipelillä toimivalla Clas Ohlsonin tuulimittarillaan. Tällä kertaa kuitenkin tehtiin uusi ennätys, ja mittari pyörähti 30 knotsiin!

Snorlax selvisi tuli kokeesta puhtain paperein, eikä edes mastokaan vääntynyt. Oli hyvä aloittaa veneen ura lähtövoitolla ensimmäisestä kisasta, ehkä pienellä viilauksella tästä veneestä saataisiinkin hyvä olympiavene!

Hyèresin jälkeen suuntana on Barcelona, MM-kisat, ja toivottavasti myös hiukan lämpimämmät olosuhteet.

Kisojen alettua unohdimme mielikuvat perinteisestä “Palma kelistä”, eli keskituulen mukavasta aallokko purjehduksesta, ja laitoimme kaiken keskittymisen kevyempään gruuviin. Neljä päivää viidestä purjehdittiinkin sitten kevyissä keleissä ja erilaisissa aallokoissa, ja lopulta viimeinen päivä vedettiin isommassa aallokossa ja 7-10m/s kelissä. Vene kulki kuin juna, raketti tai italialainen maranellon ori. Pääsimme usein startissa irti klungasta, ja sen jälkeen purjehdus hyvällä boat speedillä oli helppoa. Vaikka havereilta ei aivan vältytty, selvitimme tiemme medal raceen ilman ongelmia yhdeksänneltä sijalta ja yhdeksän pisteen turvin.

Medal race olikin sitten tuulinen, 10m/s ja isolla aallokolla höystettynä, ja tilanne sama perinteinen kuin ennenkin: lähdimme kisaan medalin viimeisiltä sijoilta, ja varsinaisesti hävittävää ei paljon ollut. YLEkin oli kuvaamassa koko setin, joten ei paineita… Vene kuitenkin kulki. Otimme startin keskeltä, ja päädyimme keskelle fleettiä, josta tulimme neljällä vendalla kolmantena ylämerkille. Valitettavasti spinnu jäi kiinni spreaderiin, ja kaksi venettä lurahti alakautta ohi, mutta pidimme sen jälkeen asemamme ja taakse jäi kaikki ranskalaiset, yksi aussi, kreikkalainen ja argentina, ja kärkikahinat olivat suoraan keulan edessä, joten olimme varsin yllättyneitä itsekkin! Ohitimme kaksi venettä, mutta valitettavasti japanilaiset luikahtivat meidän ohi ja nousimme vain kahdeksanneksi, tasapisteisiin seitsemännen kanssa.

Perinteisten jälkipelien jälkeen lähdimme kaikki omille teillemme, Niksu lomalle muille maille ja itse jäin Palmalle hetkeksi kaverien kanssa seikkailemaan. Ja kun harharetket oli saatu päätökseen, pakkasimme kamat, ja lähdin kanadalaisten kaverien kanssa Hyeresin kautta Milanoon, jossa uusi sinisellä pohjalla ja Suomen lipulla varustettu olympiaveneemme odotti meitä. Tarkoitus oli heloittaa kahdessa päivässä niin paljon kuin mahdollista, ja sen jälkeen siirtyä Hyèresiin viimeistelemään homma. Helppoa, sillä teimme heloitusprojektin aikaisempina vuosina aina sateisessa Medemblikissä. Ensimmäisen päivän jälkeen Niksu liittyi seuraan, ja pora lauloi perjantai päivänä aamusta iltaan heloittamisen ilosanomaa sikaflextuubi taustakuoronaan polyesteriveneen tankkeihin.

Nyt pari päivää myöhemmin, kaikki helat ovat kiinni ja odottelemme vielä naru-lähetystä. Sää on aurinkoinen ja tuuli on viriämässä, joten vuorossa on mahdollisesti kitesurffausta tai stand-up paddlingiä. Kisat täällä alkavat 23.4, joten aikaa viimeistellä vene on vielä hyvin, ja lopullinen sääennuste ratkaisee, käytetäänkö uutta venettä täällä vai ei (eli jos tulossa on kovaa koraa, jätämme uuden veneen testailun barcelonaan). Meillä on ollut tapana vetää kaudessa yksi kärkitulos, ja nyt tarkoitus olisi muuttaa traditiota ja nakutella ainakin pari samanlaista lisää.

Kuvia uudesta veneestä tarjolla pian!

Hyvää iltaa pitkästä aikaa kaikille, Turska2.net palaa taas tauolta perinteisesti Palman lahdelta, ja sen häikäisevältä lomakohteelta, jota on tituleerattu jopa läntisen välimeren kirkkaimmaksi helmeksi, El Arenalilta. Palman lahdella purjehditaan jo 43. kerran “Princess Sofia Trophy” eli tämän vuoden toinen Maailman Cup-kisa, joka on ilmeisesti nyt sitten tämän kauden kolmas (en ole oikein kärryillä itsekkään tästä systeemistä). Vaikka itse prinsessa on jo nykyään kuningatar, on kisa vielä vähintään yhtä elinvoimainen kuin nuori prinsessa, ja mukana on jälleen koko olympiapurjehduksen kerma.

Kuukausi yhtä soittoa Palmalla, ja Niksulla vähän reilut päälle, tuotti selkeäst tulosta, ja avasimme tänään ensimmäisenä kisapäivänä nelosella ja kolmosella, joka sijoittaa meidät kokonaiskisassa kolmanneksi. Sää tänään oli kevyehkö mutta kuitenkin trapetsipurjehdusta, joka sopii meille oikein hyvin, eli hiukan samalla kaavalla mentiin kuin Perthissä. Ilmeisesti nämä ensimmäisen päivän erikoisavaukset ovat nyt muodostuneet meille perinteeksi, ja katsotaan onko selkärangan katkeaminen tällä kertaa vältettävissä (emme tälläkään kertaa aio sortua valmentautumisvirheisiin).

Kaikki nämä vuodet mitä Palman lahdella on vietetty, ovat kantaneet sen verran hedelmää, että aika usein pystyy perstuntumalla sanomaan mikä laita vetää, kannattaako keskellä neppailla shiftejä vai tykittää ykkösellä kulmaan. Silti, kun saarta kiertää hiukan ympäri, tuntuu kummalliselta että vuodesta toiseen meitä asutetaan Arenalin turistipesäkkeessä, eikä esimerkiksi itärannikon luonnon kauniissa satamissa, joissa tilaa kyllä riittäisi, mikäli formaatti toimisi samalla periaatteella eli ripotellaan luokat eri kyliin. Ohessa hiukan kuvia viime kuun vapaa päiviltä. Olisin täysin valmis menettämään “kotikenttä” edun.

Videoblogi jatkaa vierailevan kuvaajan Aleksis Oreschnikoffin tunnelmakatsauksella Palmalta!

Paluu Suomeen kirvoitti hymyn lämpöiseen mereen, surffiin ja hyviin viineihin tottuneelta purjehtijalta nopeasti, sillä sää Helsinki-Vantaalla oli mitä kurjin: +6C, tihkusadetta, eikä lumesta tietoakaan. Oikeastaan ainut hyvä juttu oli, että leuto sää mahdollisti lenkkeilyn paremmin, joka sekään ei sujunut kauhean hyvin aikaerosta toipuessa. Oli kriisisuunnitelman paikka.

Laskeskelimme hieman tulevia treenipäiviä, ja totesimme kohtuullisen ison aukon suunnitelmassamme: Perthin ja Palman leirien välissä oli liikaa ilmaa, sillä fysiikan kehittäminen ei pitäisi olla ensisijainen juttu varsinkaan näin olympiavuotena. Muutama facebook-viestiä ja puhelinsoittoa mahdollisti mahdottoman, ja vene ja majoitus oli järjestettynä Miamista, vene ilmaiseksi ja majoitus puoli-ilmaiseksi. Valitettavasti seuran budjetoinnin takia koutsin roudaaminen mukana ei tällä kertaa ollut mahdollista, mutta kaikki ei aina viimeisenä päivänä hoitaessa ehkä onnistu. Mukana oli kuitenkin myös erittäin huonoja uutisia: vanha Amerikan treenijoukkueemme ei ollut enää kasassa, sillä Hans (tuttu vuoden 2008-2010 blogikirjoituksista) oli tehnyt itsemurhan joulun jälkeen, joten meno ei tulisi olemaan enää niin kuin ennen…

Lähdimme kuitenkin matkaan positiivisella treenimielellä, ja vanhoja aikoja oli tarkoitus muistella kun tapaisimme Charlien. Yllätykseksemme hän olikin jättänyt veneen “US Sailing Centerille” jo ennen saapumistamme, joten edes trailerin purku ei ollut edessä. Seuraava yllätys olikin edessä kun otimme pressun päältä: joka ikinen kuminauha tai naru oli kuin muumioitunutta papyrusta tässä 12 vuotta vanhassa veneessä, joten edessä oli aikamoinen homma laittaa koko vene kuntoon. Kaksi päivää ja 300 dollaria myöhemmin oli lähes kaikki narut vaihdettu ja pari systeemiä muutettu (esim. riki tensionit) niin että ne jopa toimivat ja oli aika nimetä vene uudestaan, ja lähteä kokeilemaan vesille. Nimeksi tuli Cougar, ja kuten ilmeestä näkyy, purjehdus tällä veneellä oli tosi kivaa.

Treenien lisäksi tutustuimme paikalliseen kulttuuriin käymällä jälleen korismatsissa (Heat vastaan San Antonio Spurs) ja NHL-matsissa, jossa odotuksista huolimatta ei nähty yhtään tappeluita. Sen lisäksi allekirjoittanut pääsi isäntämme Brianin opeissa kitesurffaamaan ensimmäisen kerran matalalla hiekkasärkällä, joten ura pro-kitesurfferina voi vihdoinkin alkaa. Kylmiä jaksoja ei edellisvuosien tapaan nähty, ja sää itse OCR regatan aikana oli täydellinen: keskituulta ja 25 astetta lämmintä, eli lyhyt märkäpuku/shortsit, tukka takana ja kääntömerkit edessä.

Kiitimme kohteliaasti veneen lainasta, ja isäntiämme majoituksesta, ja tätä kirjoittaessa olemme palanneet Suomen kylmälle kamaralle vähintään yhtä tuskastuneina kuin saapuessamme Perthistä. Seuraava etappimme on hieman ongelmallinen, sillä konttimme Perthistä saapuikin tällä kertaa etuajassa ja suunnitelmat kontin purkamisajankohdasta käyvät kuumina. Mitä ikinä tapahtuukaan, pysy kuulolla. Olemmehan viime metreillä ennen kesän pääkoitosta!

Kisat täällä Perthissä ovat viimein päättyneet, ja on palauttelun aika. Saavutimme ennen kisoja asetetut tavoitteet, eli maapaikan olympialaisiin kirkkaasti 16. maana, ja päädyimme loppusijoituksissa hyvälle sijalle 22.

Vaikka kisa alkoi nappisuorituksella, oli selvä, että voittamaan koko regattaa meistä ei vielä ole ja siksi oli parasta vain keskittyä olennaiseen. Kisavarmuus ennen ensimmäistäkään starttia oli huono: olo oli valmistautumisen vuoksi kehno, ja siksi olikin hyvä palautella mieliin edellisen olympiadin kokemuksia. Onneksi niistä aikoinaan opittiin, ja pystyimme pitämään pään kylmänä alusta loppuun. Silti toiseksi viimeisen päivän katastrofipäivä jätti todella huonon olon, jonka jälkeen saattoi taas miettiä milloin purjehduksesta on tullut näin vakavaa. Uudet formaatit, niin kuin “stadioni kisa”, jota toisekse viimeisenä päivänä harrastettiin jäi mieliin näyttävänä ja hankalana. Tunteet kuumeni myös muilla, kuten Finn-jollassa jossa Ben Ainslie suuttuneena kameraveneelle hyppäsi veneestään maaliintulon jälkeen hiukan ojentamaan kuskia ja kamera miestä, jonka jälkeen vuorossa oli Baywatch-hyppy veneestä jonkkaan ja uinti takaisin omaan veneeseen. Temppu ei kannattanut, sillä Ben sai kaksi DNE:tä, jotka veivät kisan voiton ja medal race paikan.

Mitä tällä kertaa opittiin? Merkille pantavaa oli kevyen keskituulen ja kovan kelin vauhti, ja vastaavasti kovan keskituulen vauhdin puute. Kova keskituuli oli meille ns. paraatikeli, joten sopii miettiä, mikä meni vikaan näin kauden tärkeimmän kisan alla. Tulosluettelosta näkee jokainen, mitkä lähdöt ajettiin missäkin kelissä, yhden numeron lähdöt kevyessä tai kovassa, yhtä kymppiä lukuun ottamatta muut kovassa keskituulessa. Startteja sopisi myös parantaa…

Toivottavasti kaikki kisoja seuranneet nauttivat jännityksestä, mitä meidän purjehduksemme tuotti, kuin myös hyvistä kuvista joita ammattitaitoiset kuvaajat ja Perthin mahtavat olosuhteet tuottivat! Nyt vuorossa on surffausta niin tuuli- kuin lainelaudalla ja kaikkea viinin maistelusta golffiin!

Se kauan odotettu “hopefully 17th”, eli marraskuun 17. päivä koitti, ja saimme päivän ähellyksen jälkeen kontin tyhjäksi ilman että yhtään irtaimistoa olisi rikkoutunut tai ryövätty. Samalla majoitustiimi kävi pokkaamassa uuden kartanomajoituksemme avaimet, joka tarkoitti meidän suhteen merkittävää muutosta majoituksen laadussa. Kaikki tämä hoidettiin upeassa auringon paisteessa, eikä alkureissun parin viikon sadekaudesta ollut jäljellä merkkiäkään.

Valitettavasti vaikeudet eivät loppuneet tähän, vaikka majoituksen taso osoittautui tämän olympiadin ylivoimaisesti parhaaksi. Koska liitto oli buukannut “treenioikeudet” paikallisilta seuroilta liian myöhään, jouduimme viemään tavaramme 10 kilometrin päähän kisapaikasta. Helpommin sanottu kuin tehty, ja meitä ennen paikalle ennättäneet Laser-purjehtijat totesivat, että kisapaikalle (eli sinne missä muut treenavat), kestää purjehtia about 1,5-2 tuntia, sillä kierrettäväksi tuli vielä reilun kilometrin pitkä niemi, ja iso aallonmurtajarakennelma. Yritimme kaikin keinoin saada venettämme vielä lähiseuralle, josta meille vastattiin useaan otteeseen: “vain kuolleen ruumiini yli, mitäs buukkasitte liian myöhään”. Ongelmasta selviytymiseen tarvittiin kukas muukaan kuin olympiakultamitalisti Kevin Burnham, joka näki katastrofin merkkejä ilmassa jo ennen kuin itse edes tajusin, kuinka tyhjästä arvasta oli kyse. Kevin etsi käsiinsä klubin kommodorin, joka tunnisti Kevinin Ateenan kisojen sankariksi. Erinomaisena supliikkimiehenä Kevin kertoi sydäntä raastavasti, miten suomalaisia sorretaan: suomalaisilla ei kuulemma ole liittoa, minkä takia he eivät voineet buukata mitään ajoissa, ja pisteenä iin päälle hän mainitsi suomalaisten “rakentavan omat veneensä autotallissa, ja nyt kun he ovat omilla rahoillaan tulleet maapallon toiselle puolelle aiotte lähettää heidät jumalan selän taakse, mistä käsin ei voi harjoitella”. Klubin portit aukesivat kuin hain kita hyljejahdin päätteeksi, ja managerin virkaa hoitanut nainen joutui hymyilemään erittäin happaman teennäisesti, kun kommodori kehotti häntä sijoittamaan meidän veneemme klubin sisäpihalle.

Aloitimme raivoisasti varusteiden kasaan laittamisen, missä meni muutama päivä aina parin tunnin testipurjehduksilla. Huonoksi tuuriksemme kölilistojen kaksipuoleinen teippi oli päättänyt sanoa sopimuksen irti, ja vasta kolmannella kerralla, kun käytimme sikaflexia, pysyivät listat kiinni. Uutta ja outoa veneessä oli myös masto, joka valittiin viimeisenä oljenkortena, kun englantilainen mastotehdas ei kyennyt toimittamaan mastoja (lead time kolme viikkoa olikin näköjään puoli vuotta). Olemme reilun viikon purjehtimisen jälkeen kokeilleet viime vuonna ajettuja purjeita, ja nyt viime metreillä on kisastuura löytynyt. “Lastentauteja” on karsittu niin veneestä kuin purjeista, ja jäämme mielenkiinnolla odottelemaan mihin vauhti riittää.

Vaikka tällä kertaa kyseessä oli ehkä huonoin MM-valmistautuminen, ei annetta sen pilata tunnelmaa. When going gets tough, tough gets going… Regatan alku on näillä näkyminen erikoisesti kevyt tuulinen, jonka pitäisi sopia meille. Peukut pystyyn! Kyseessähän on vain olympiapaikat…!

Paluu Länsi-Australiaan sujui lakkouhasta huolimatta hyvin ja joutuisammin kuin vuotta aikaisemmin: lensimme heti “oikeaan suuntaan” eli Helsingistä finskillä Singaporeen, jossa kahden tunnin vaihdon jälkeen Qantasilla Perthiin. Matka-aikaa kertyi kokonaiset 20 tuntia, pitäen sisällään vähintään tunnin kestäneen passitarkastuksen ja tullimuodollisuudet, mitä voi pitää jo hyvänä verraten vuotta aikaisemmin kellotettuun 28 tuntiin. Qantas piti meidät loppujen lopuksi ilmassa, vaikka uutisissa kerrottiin lakossa. Onneksi Australian markkinaoikeus kielsi lopulta lakon, joka aiheutti jo muutamassa päivässä huikeita menetyksiä niin Australian turismille kuin lentoyhtiölle, ja koneet palasivat mukisematta ilmaan.

Valitettavasti markkinaoikeus ei ollut onnistunut kieltämään parin päivän satamalakkoa Fremantlen satamassa, jonka aikana oli juuri meidän ja itävaltalaisten kontti saapumassa rantaan. Koska satamassa ei tehty muuta kuin otettu aurinkoa (oli kuulemma lämmin viikko), jatkoi kontti suoraan Melbourneen. Noh, ainakin samassa maassa, mutta Googlemaps paljastaa välimatkaksi 3500km teitse, ja meritse pitää tehdä vielä suht paljon pidempi koukkaus. Aluksi kontin piti saapua tänne 11. tai 14. päivä purkua varten.

Noh ei se mitään. Lähdimme kävelyretkelle kohti rantapromenadia, missä huomasimme pienen aukion, jossa seisoi huomattava määrä kontteja, ja vähän tutun näköisiä ihmisiä niiden kimpussa. Schenker-paitaa päällään pitänyt siilitukkainen mies nosti kätensä ja huikkasi miten menee. Satuimme törmäämään siis yhteyshenkilöömme Pauliin, joka oli vieraanvaraisesti ja selkeästi ammattiin liittyen edellisenä vuonna vienyt meidät surffaamaan ja baarikierrokselle. Paulin sisäpiiritiedot paljastivat, että konttimme oli vielä enemmän myöhässä: E.T.A 15.päivä ja kontin avaus “ehkä 17. päivä”. Alkoi olla siis aika keksiä suunnitelma B, tai sitten keksiä jotain muuta oheistoimintaa. Pienen facebook-kampanjan ja kivien kääntelyn jälkeen vuokravene treeniajaksi kuitenkin löytyi ja vesille mennään toivottavasti huomenna. Vene on eri, ja niin on kaikki asetuksetkin mutta tuskin mikään katastrofi.

Luvattua katsausta Mothin rakenteluun ei lupauksista huolimatta ilmestynyt, ihan siitä syystä että vene osoittautui työläämmäksi kuin syyskuussa arviodessani, ja aikaa oli käytössä loppujen lopuksi vähemmän kuin uskoimme. Projekti palaa kuitenkin ajankohtaiseksi palattuamme Australiasta…

Niinhän siinä sitten kävi, että aikainen kotiinlähtö houkutti tuulisessa englantilaisessa säässä enemmän kuin finaalipaikka. Rantaan saavuttuamme selvisi, että starttimme oli siirretty uloimmalle rata-alueelle (Weymouth Bay South), jossa odotti varsin rapean puuskainen keli isolla aallokolla ja haastavalla virralla. Kaikki ei mennyt aivan suunnitelmien mukaan, kun ensimmäisellä kryssillä fokka tippui kannelle ylhäällä olleen narun petettyä, ja viimeisessä lähdössä kaaduimme slöörillä ennen maaliin tuloa 15. sijalla… Epäonnea ja toilailuja täynnä oleva viimeinen päivä paljasti kuitenkin ongelmia niin veneen hallinnassa mutta myös kamoissa, joita tulee fiilata ensi vuotta varten. Lopputulos silti hyvä 14., jota ei tarvitse hävetä.

Perinteinen kesän lopetuskisa eli lyhytrata SM-kisat jouduttiin siirtämään kovan tuulen ja vähäisen osallistujamäärän takia myöhemmäksi, jotta nuorisokin saataisiin radalle. Yleisen innostuksen ylläpitämiseksi lisään tähän postaukseen uinuvan videoblogin kolmannen osan, eli vuoden 2005 (kyllä, ei siis 90-luvun alun) Lyhytrata SM koosteen!

Mitä seuraavaksi? Alkaa jälleen kerran olla se aika olympiadista, kun koulutus täytyy laittaa toiselle tai kolmannelle sijalle prioriteettilistassa, ja valmistautuminen ensi kesää varten pitää siirtää taas sinne kärkipaikalle. Tarkoitus on treenata syyskuun kovat kelit Suomessa samaan aikaan kun toinen vene siirtyy kohti Australiaa kontissa. Haemme kevyen ja keskituulen vauhtia viime vuonna Perthissä hiotulle kovantuulen setille, ja jotta fokus säilyisi myös muussakin kuin purjehduksessa, nousee Moth-jollan rakennus projekti jälleen ajankohtaiseksi. Moth-luokka on kovassa nosteessa Suomessa, ja myöhempää raportointia veneenrakennus projektista on luvassa, kunhan vene alkaa olla purjehdus kunnossa. Tällä hetkellä itse runko on rakennettu, suurinosa jäykkäreistä paikoillaan, ja aloittelemme muovaamaan kiinnityksiä siiville.

Tässä luvattu video, enjoy!