Ensimmäiset reaktiot oli tietysti “ei mitään järkeä”. Vaikka niin kippari, “päärahoittaja” kuin suurin osa yleisöstäkin suhtautuivat ensi metreillä tähän veljesten kollaboraation epäillen, oli taustalla jo pidempään kummunnut ehdotuksia samaan veneeseen hyppäämisestä. Edellisen olympiaprojektin viime metrit, tai kaksi viimeistä vuotta, olivat tosi raskaat yrittäessämme yhdessä nostaa tasoa olympiakentien vaatimuksiin ihan omin voimin, käytännössä ilman minkään näköistä tukea liitto yms. tasolta. Ihan hyvin homma onnistui, vaikka joukkomme oli varsin nuorta kokeneempien kisaratsujen rinnalla. Jatkuvana ongelmana oli kuitenkin intensiivinen panostus tavoitteesiimme, ja jatkuva laihari, joka alkoi rokottaa taistelumielialaa. Sinänsä jatkuvassa säännöstelyssä, kuten pakettiautomajoituksessa ei ollut mitään vikaa, mutta kaikki yhdistettynä aiheutti paljon väsymystä. Olympialaisten jälkeen totesimme porukalla, että vaikka hauskaa oli ollut (ja rahaa palanut pirusti), jotain oli pakko muuttaa.
Niksun aloitteesta homma lähti viime syksynä käyntiin. Sovimme, että eka vuosi vasta treenataan ja kokeillaan mahdutaanko samaan veneeseen. Edessä oli mitä todennäköisimmin pökä, eli erittäin tutuin VENE-lehden sanoin “rypeminen pronssi-fleetissä” (tämä muuttui myöhemmin “rypemiseksi hopea-fleetissä” tai “rypemiseksi kulta-fleetin puolen välin huonommalla puolen”), eli takaisin ihan ruohonjuuritason perusasioihin… Tärkeintä tässä vaihessa oli, että hommaan tuodaan takaisin hauskuus.
Niksu valmistautui käymällä syksyllä vesillä junnukippareiden kanssa allekirjoittaneen majaillessa Tallinnassa ja hoitaessaan itseään takaisin purjehdus-sheippiin, joka kesän raskaiden koutsausduunien jälkeen oli päässyt ‘vähän’ romahtamaan. Pitkäjänteinen työ punttisalilla kantoi hedelmää, ja osa lähipiiristä ihmettelikin miksemme vain suosiolla vaihtaneet rooleja toisin päin. Vietettyämme rauhallisen perhejoulun hyvässä seurassa Rukalla oli viimein aika aloittaa ensimmäinen yhteinen kausi.
Lähdimme tammikuun alussa Miamiin täysin takki auki: Amerikkalaiset ystävämme olivat luvanneet meille lainaveneen, ja edessä oli vierailla kamoilla puolentoista viikon treenileiri ja viikon mittainen MC-kisa. Kuten jo edellä mainitsin, allekirjoittanut oli bodannut itsensä pahasti ulos kipparinmitoista (about 70-72kg), ja Niksu oli vielä lähempänä Peking kokoa (no kuitenkin 65kg). Tämä aiheutti luonnollisesti kolleegojen joukossa aika paljon hilpeyttä. Hymy kuitenkin hyytyi kisan alkaessa, kun paukutimme tasaisesti kolmen joukkoon kahden ensimmäisen päivän aikana. Loppusijoitus kisassa oli viimein 8. Vaikka muutamaa olympiatiimiä lukuunottamatta suurin osa porukasta oli vielä lomilla, olimme varsin tyytyväisiä. Kisamenestyksestä humaltuneena olikin sitten hyvä siirtyä Key Westiin mohitoille raskaan medal race päivän jälkeen, ja sen jälkeen Times Squarelle pörräämään ja palamaan Suomeen sopivasti helmikuisia Vene-messuja varten.
Varsin ankea Etelä-Suomen talvi pakotti etsiytymään pikaisesti takaisin etelään, ja Lefkon johdolla lähti Suomen 470-edustusposse kokonaisuudessaan helmikuun lopussa Mallorcalle etsimään suuntaviivoja tulevalle kaudelle. Keskityimme lähinnä manöövereiden opetteluun (painotan sanaa opettelu) ja jälleen oli yksi askel otettu eteenpäin. Vajaan parin viikon setti Palman S’arenalissa oli muutenkin poikkeuksellinen, sillä koko hulabaloon ajan meitä siunattiin täydellisellä säällä ja mukavilla lämmöillä… Vain surffipäivien puute jäi vaivaamaan. On pakko mainita tässä välissä, miten mahtava on nepaporukan leiritunnelma tämän kaltaisissa leiriolosuhteissa, joten BIG UP kaikille nepapojille kuin myös coachille!
Lähdimme hetkeksi huilaamaan kotiin vain tullaksemme kahden viikon päästä takaisin. Tässä välissä oli sääkin sitten ehtinyt muuttua: treenasimme vesisateessa vähän yli viikon ennen mc-kisan alkua. Ilmeisesti surkea sää inspiroi, ja tykitimme jälleen kisan aluksi top-10 tuntumaan. Hyvä draivi ei kuitenkaan ihan pysynyt päällä, ja viimeisenä päivänä tipuimme 16 sijalta 26:ksi kahdella surkealla sijoituksella. Mahtoiko joukkoon liittyneillä bändäreillä ollut osuutta asiaan, mutta lentokentän tahi Palman keskustan väliä suhattiin suhteellisen ahkerasti näihin aikoihin.
Kuukausi Palmalla riittää tosiaan kenelle tahansa. Onneksi seuraava etappi oli lähellä, eli Etelä-Ranskan perinteinen purjehduskohde Hyéres, jossa 4. mc-kisa oli starttivalmiudessa vain viikon siirtymäajalla. Vaiherikas menomatka päättyi onnellisesti: omaisuuttamme ei ryöstetty, eikä kukaan jäänyt kyydistä. Palman kisan väsyttäminä koko kööri panosti muutaman päivän intensiiviseen lomailuun, kuka niin missäkin (St. Tropez-Monaco-akseli) ja milläkin tyylillä. Pääsimme kuitenkin lomailu-modesta nopeasti takaisin suoriutumiskuntoon, ja parin päivän treenin jälkeen kaikki oli valmista itse kisaa varten. Tällä kertaa itse kisa ei kuitenkaan alkanut ihan niin kuin aikaisemmin. Niin huonoa purjehdusta, kuin huonoa tuuriakin: kerran leedis menetettiin, kun ekan slöörin lopuksi tuuli pläkäsi, ja kääntyi 45 astetta, meidän tappioksi. Onneksi paikkasimme karsintojen lopussa yhdellä 5:lla, ja siirsimme itsemme takaisin kulta-fleettiin. Tästä olikin hyvä jatkaa, ja myhäilimme tyytyväisyydestä jo pelkästään sen takia, että tavoitteeksi oli asetettu kultafleetti Palman ja Hyéresin kisoissa! Aikamoinen turnee pitkästä aikaa… Väsyneinä, mutta onnellisina lensimme takaisin kotiin. Koko kevät oli käytännössä matkustettu, ja allekirjoittanut hoiti kouluasioitaan mitä erikoisimmissa osoitteissa, kuten S’arenalin Sport Pubissa tai Replay Cafessa. Kummassakin sai olla yksin rauhassa, ja langattoman netin sai käyttöönsä, mikäli sijoitti rahansa yhteen olueeseen. Suurinosa töistä hoitui, mutta paljon oli vielä paikattavaa…
Toukokuun Medemblik jäi tällä kertaa yliopistotenttien takia väliin, eikä edellä mainituista syistä vesillekkään oikein päästy. Kävimme kotimaassa vain pari kertaa kokeilemassa: ensimmäisellä kerralla tuuli vaihteli 20-0 knuuban välillä ja kääntyili hervottomasti 180 astetta. Toisella kerralla oli aurinkoista ja lämmintä. Petri hinasi meidät ulos lenssitreeniä varten. Spinnu ylös ja tukka putkelle, nyt hiottaisiin heikkoa kohtaa. Valitettavasti kuitenkin peräsinakseli oli kiinnitetty väärin, ja eipä aikaakaan kun taistelimme purjeita alas ja kohteena olisi kotimatka takaisin hinauksessa. Valitettavasti samaan aikaan päällemme iski mediahuomiotakin saanut rae-myrsky (se oikeasti ilmestyi yllättäen, kuin pysäköintisakko!). Selvisi selviytymistaistelu kohti kotiin salamoiden iloisesti iskiessä joka puolelle ympärillämme, ja onneksemme mitään ei hajonnut / kukaan ei kuollut. Viesti oli siis selvä: ei edes kannata yrittää käydä vesillä Suomessa.
Toivottomuutta täynnä olleen toukokuun jälkeen poistuimme tenttien (jotka hoituivat muuten kunnialla, vain yksi reputettu kurssi koko vuonna!) jälkeen välittömästi Eurooppaan. Kesäkuun alussa ohjelmassa oli EM-kisat Lake Traunseella, tai näin kavereiden kesken Traumaseellä. Ihmettelimme yhdessä seurueeseen liittyneiden Amerikan vahvistusten kanssa miksi vastaavilla lätäköillä ylipäätänsä järjestetään kisoja. Vanha sanonta “this is not a yacth club” päti hyvin Itävallan maisemissa, vaikkakin merkitys oli toinen eikä yhtä negatiivinen kuin Suomen oloissa. Sehän ei kuitenkaan estänyt meitä ottamaan iloa irti Itävallan antimista, ja ehkä rento tunnelma siivitti meidät kauden huipputulokseen näissä järvikisoissa: kultafleetin 25! Joka tapauksessa harvempien kisojen aikana ehtii nähdä yhtä paljon kaunista luontoa, nauttia pitkästä longboard-alamäistä… Eikä se weisbeerkään pahaa ollut!
Kisojen loputtua kesäkuun puolessa välissä teimme myös jotain historiallista, eli jätimme viimeisen illan bileet väliin. Kohteena oli kauden viides mc-skaba Pohjois-Saksassa, eli vähintäänkin yhtä legendaarisessa Kielissä. Olimme kuulleet toista yksityiskohtaisempia sankari- ja kauhutarinoita (terveisiä vain vanhoille suomalaisille nepapurjehtijoilta eräältä amerikkalaiselta valmentajalta), ja siksipä halusimme tehdä homman perinteisellä kaavalla eli Kielin campingillä. Meitä siunattiin myös suomalaisten 29er-purjehtijoiden läsnäololla, ja yhdessä perustimme Suomi-kommuunin (pakettiauto + kolme telttaa) leirin laitamille. Coachi-Lefkolla on aina olleet omat mielipiteensä Kielistä (hän ei koskaan ottanut tähän saksalaiseen karnevaaliin osaa 20-vuotisella nepaurallaan), ja onnen kaupalla pääsimme amerikkalaisten treenipartneriemme koutsin Kevinin siipien alle. Kevin tunsi vuosien kokemuksella Kielin kuin omat taskunsa, mikä edes auttoi meitä jälleen radalla loppusijoituksen ollessa 16! Tosin rata-alue oli eri kuin perinteisesti, mutta vähintään yhtä kaukana.
Kielin huono tai hyvä puoli on myös se, että juhannus jää väliin. Tässä vaiheessa matkojen väsyttämä kippari joutui siirtymään jäähylle takaisin Suomeen nuoremman gastin jatkaessa kohti Berliiniä veneiden ja saksalaisten purjehtijoiden kanssa. Oli aika ottaa uusi erilainen ote tulevaan kesään, sponsoreiden puutteesta johtuen oli aika siirtyä tulonhankintapuolelle! Häikäilemättömänä bisnesmiehenä junailin töitä itselleni amerikkalaisilta tytöiltä, joille järjestin “täyden hoidon palvelun” Kreikan J-MM:n, eli vuokrasin itseni, kumiveneen ja nepan pariksi viikoksi. Halusin kuitenkin Niksulle lisää vesitunteja, ja hiukan seuraa, joten järjestin Ninan Niksun kippariksi mukaan Kreikkaan ja “Huudien pojat” eli Pyryn ja Maden samaan kuormaan kohti Kreikkaa. Täydellinen yhtälö! Ainut mikä ei vain toiminut oli laivalippujen tilaus: kukaan ei jaksanut täyttää kaavaketta, jolla liput Italian Anconasta olisi Kreikan Igoumenitsaan hoituneet (no tietysti isohkoa rahaa vastaan). Säästimme pitkän pennin ajamalla ennakkoluulottomasti Balkanin läpi. Perillä paikalliset kaverimme tosin sättivät meitä, ja kehottivat ottamaan paluumatkalla laivan… Ihan kiusaksi paluumatka suoritettiin myös läpi Balkanin, ja yhteensä säästimme tässä noin 2000€!
Kreikan jälkeen venevuokra jatkui Unkarissa, mutta välissä oli paljon luppoaikaa. Treenille oli tarvetta, joten keksin nopean hätäsuunnitelman: Gardalle! Otimme mukaan Saksan luottopakit Japen ja Lennyn, ja perillä meitä odottivat jenkkitytöt koutsin kanssa. Koutsi huokaisi helpotuksesta, kun saavuimme (ilmeisesti kuukausi Gardalla yhden veneen kanssa alkoi riittää), ja treenit olivat over-the-scale huippuja. Kiitos myös kaikille meitä majoittaneille ystäville, asuimme välillä muiden nurkissa ja viimeiset yöt porukalla paketti autossa! Muiden lähdettyä jäimme vielä treenaamaan Italian maajoukkueen kanssa, ja viimein oli aika lähteä viemään kuormaa Unkariin, ja lentää kotiin.
Kotona odotti rentoutuminen, 505-SM ja matkavalmistelut Kööpenhaminen MM-kisoja varten. Kultamitalit haettiin kotiin, mutta valitettavasti seuraavana aamuna kippari loukkasi itsensä useimmille tutun matkaveneemme kannella ja murtunut kylkiluu pakotti pysymään paikoillaan ihan ensimmäiseen kisapäivään asti. Loukkaantumisia koettiin muuallakin, kun treenipartnerimme Charlie mursi jalkansa useampaan osaan wakeboard-onnettomuudessa. Näin ollen jäi yksi kumivene ja nepa ylimääräiseksi reserviin, mutta ilmeisesti yleisen toimettomuuden takia (lue kylkiluu) hustling toimi niin tehokkaasti, että sain järjestettyä kummatkin vuokralle!
MM-kisat päättyi sijalle 39. mikä oli olosuhteisiin nähden ihan ok. Ainakin päästin radan ympäri, vaikka ennen kisaa näytti huonolta! Vene ei kuitenkaan liikkunut odotetulla tavalla, mikä oli pettymys, ja puolikuntoisenakin parempaan oli edellytykset. Ehkä parempi kuitenkin näin, niin ensi kaudella on vähän helpompi parantaa!
MM-kisojen jälkeen vuorossa oli SM-kisat, jossa sijoituimme kolmanneksi. Selittelyillä en uhraa tätä palsta tilaa enempää :) Syytetään yhdessä vaikka säätä tai kamoja, tai sitten oppi on mennyt perille, sillä kahden edelle kiilanneen tiimin kanssa on tehty aika syvällistä yhteistyötä kahden viime vuoden ajan. Vaikka tässä vaiheessa, syyskuun alussa, oli koulut jo alkaneet, lähdimme vielä Englantiin katsastamaan tulevat olympiavedet. Kauden viimeset matkat on yleensä aika pahoja, ja niin henkinen kuin fyysinenkin kantti on ikäänkuin tulikoetuksella. Niin myös tälläkin kertaa! Menomatka oli pitkä, ja kallis. Veneet odottivat Kööpenhamissa edellisten kisojen jäljiltä, eli Helsingissä purjehdittiin välissä lainakamoilla. Edessä oli Calais-Dover lautta, ja vielä puoli päivää moottori ja pikkuteitä kohti Weymouthia. Itse kisapaikalla maajoukkue oli majoitettu omakustanteisesti ehkä paikan kalleimpaan hotelliin (?), mikä lohkaisi mahtavan siivun koko kauden budjetistamme. Tosin on pakko sanoa, että tässä vaiheessa kautta ei teltta/pakettiautomajoitus ole enää se halutuin vaihtoehto. Vaikka vieläkin hiukan mietimme, oliko homma sen arvoista, niin vaaka kallistuu positiivisten vibojen puolelle. Nyt tiedämme tarkemmin mitä odottaa Englannilta jatkossa, ja mitä osa-alueita kehittää. Lisäksi paikallistuntemus (The Cod Fatherin hampurilaishinnasto) vähentää stressiä jatkossa. Palasimme rankan viimeisen kisapäivän jälkeen kotiin “lämä tiskissä” läpi Keski-Euroopan, ja ehdimme juuri sopivasti ajoissa Saksan laivaan (kiitos Ekille lippujen järkkäämisestä), jossa törmäsimme myös venäläisiin kilpakumppaneihimme…
Laitoimme siis viimein kamat kasaan ja kauden 2009 pakettiin lokakuun alussa! Muutamaa satunnaista vesikertaa (esim. lyhytrata SM, joissa purjehdutimme tyttöjä) lukuunottamatta olemme nyt keskittyneet kouluun, fysiikkatreeniin ja arjen rutiineihin. Sopeutuminen normaalielämään tällaisten kausien jälkeen on “joskus” vähän vaikeaa, ja sen kunniaksi päätimme avata etuajassa talvikauden 2010 jo ensi viikonloppuna Italiassa! Vanha tiimi tapaa Genovassa jälleen kerran, eli olemme menossa vanhan koutsimme Enricon vieraaksi! Enrico on palannut jälleen nepan pariin, tällä kertaa tosin gastina, ja tuntee meidän toimintatapamme hyvin, joten katsotaan mitä tulevaisuus tuo yhteistyön merkeissä tullessaan… Lisää informaatiota talven tulevista reissuista Genovan jälkeen!
Kiitos kaikille lukijoille ja frendeille menneestä kaudesta! Toivottavasti olette diggailleet näistä teksteistä ja kuvista. Kiitos yhteistyökumppaneille, eli rahaa lahjoittaneille yhdistyksille, ja Suomen RIP CURLILLE! Iso käsi ylös koko Suomen nepajengille, pidetään yhdessä purjehdus aitona, ja tuodaan se kauan sitten kadotettu hauskuus takaisin tähän lajiin… PEACE!
